José Luís PeixotoKirja-arvosteluja

Peixoton teos on vaativa kertomus rakkaudesta, kaipuusta ja tavoittamattomasta, surusta ja luopumisesta. Keskushenkilönä on lammaspaimen José - isä ja poika - pojan vaimo ja heidän poikansa. Kirjan kaikki vähä tapahtuu armottoman karussa maisemassa polttavan auringon ja rautatammen alla. Ihmiset kuuluvat luontoon ja luonto ihmiseen. Mennyt ja tuleva, myös yliluonnollinen on läsnä.

Kirja oli haastava mutta vaikuttava lukukokemus. Aloitin lukemisen ainakin viidesti ennen kuin sain luettua teoksen loppuun. Kielen kauneus ja kerronnan tapa pakottavat ajattelemaan ja viipymään. Kertojaääni, näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat kappaleesta toiseen. Kerronnassa on paljon toistoa, joka tässä tapauksessa on runollinen tehokeino - muutamat avainlauseet palaavat eri henkilöiden ajatuksissa ja sanoissa. Huomasin useasti miettiväni kalevalaista puheenpartta tätä lukiessani.

Erityisen vaikuttunut olin siitä, kuinka eheän maailman kuvan Peixoto on onnistunut luomaan – maailman, jossa ihminen, luonto, elämä, kuolema, aika ovat kuin yksi olento tai osa yhtä kokemusta.

Vielä muutama ajatuksen alku kirjan läpi kulkevista teemoista.

Aika | Kaikki tapahtuu nyt. Me olemme yksi ja sama.

Kuolema | sukupolvien, isien ja äitien jatkumo, elävät kuolleet. Siamilainen veljeni, samanaikaisesti minä ja muuta maailmaa, äidin ja lapsen sisäkkäinen kuolema - miltä tuntuu, kun osa minusta kuolee mutta minä en - vielä?

Maisema | ruumiillinen kuva, minä sitä ja se meitä - eroa ei ole. Molemmat olemassa siinä ja siksi, että toinen on.