Norjalaisen Torgrim Eggenin Sisustajan päähenkilö, Sigbjørn Lunde, on nuori ja menestyvä oslolainen sisustusarkkitehti, jonka kaikki rikkaat ja kuuluisat haluavat palkata hänen hulppean makunsa ja radikaalien sisustusratkaisujensa takia. Sigbjørn on menestyvä mallikansalainen, tai vaihtoehtoisesti materialistinen, omahyväinen pröystäilijä. Hän ajaa Audi S3:lla, pukeutuu Pradan kenkiin ja hänen täydellinen vaimonsa on työmatkoilla juokseva kosmopoliitti. Sigbjørnin kotona on horisontaalisti avautuva Gaggenau 900 -liesi, lasiovisia Poggenpohlin kaappeja, antrasiitinharmaa Küppersbusch-liesituuletin ja seinään upotettava Miele CVA 120 -espressokeitin, joka keittää kolmenlaista kahvia... Ylellinen minimalistisuus, kylmän teräksinen karuus ja järkähtämätön funktionaalisuus hallitsevat Sigbjørnin elämää - eivätkä vain hänen työnsä osalta.

Sigbjørnin uusi naapuri on tämän täydellinen vastakohta: eksentrinen, asuntonsa täysin mauttomasti sisustanut Sylvia, josta tulee Sigbjørnille jonkinlainen seksuaalis-sisustuksellinen pakkomielle. Hitaasti mutta varmasti täysin empatiaa vailla oleva Sigbjørn vajoaa lopulta Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon Patrick Batemanin tasolle. Tekstissä tiuhaan vilahtelevat täydellisen muotoiset designtuotteet eivät enää pysty peittämään Sigbjørnin sisäistä kaaosta, kun tämän viimeisetkin sovinnaisuuden rippeet katoavat. Viimeistään romaanin loppupuolella kirjailijan mustanpuhuva satiiri nostaa päätään, paikoin aika raa'astikin.

Epäluotettavan minäkertojan käyttäminen tuottaa lukijallekin mukavasti päänvaivaa. Kun Sigbjørn alkaa lopulta hallusinoimaan ja kuvittelemaan kaikenlaisia kohtauksia ympärilleen, ei lukijakaan voi enää olla varma, mitä oikeastaan tapahtuu ja mikä on vain henkilön mielikuvitusta. Suosittelen kaikille Amerikan Psykosta pitäneille, sisustusfriikeille ja Noguchi-pöydästä haaveileville. ( )