Kertomus Helsingistä ajasta ennen sotaa, ajasta jolloin tulevan sodan asenteiden kiristyminen oli jo näkyvissä ja sisällissodan vaikutukset olivat vielä vahvoja. Keskinkertaisesti pärjäävä, avioerostaan toipuva asianajaja on palkannut hieman salaperäisen ja visusti taustoistaan vaikenevan rouva Wiikin sihteerikseen. Asianajaja kuuluu herrasmieskerhoon, jonka tapaa kerran kuussa. Yksi kerhon jäsenistä vaikuttaa ihastuvan rouva Wiikiin, mutta ihastus ei ole molemminpuoleista ja heillä saattaa olla jotain yhteistä historiaa, tosin tästä on tietoinen vain rouva Wiik.
Etenkin alkupuoleltaan kirja on enemmän ajankuvausta kuin varsinaisesti juoneen painottuvaa kerrontaa. Jos tuntisi Helsingin paremmin, kirja olisi saattanut olla kiinnostavampi – nyt kun eri paikannimillä on itselle aika vähäinen merkitys, paikkojen ja kaupungin kuvailu ei erityisesti kiinnostanut eikä ihan niiden perässä ja merkityksissä varmastikaan aina pysynyt ja piilomerkityksiä kaupunginosiin liittyen jäi huomaamatta. Sinällään ajankuvaus oli kiinnostavaa ja jopa ajankohtaisempaa kuin muutama vuosi sitten, kun kirja kirjoitettiin. Yhtä suurta vaikutusta kirja ei tehnyt kuin Westön aikaisempi teos Missä kuljimme kerran, vaikka hyvin kirjoitettua tekstiä tämäkin oli. Henkilökuvaus oli myös hyvää ja oikeastaan kaikki kirjan hahmot olivat moniulotteisia ja vaikuttavia. Kokonaisuutena ihan vakaata keskitasoa. ( )

Todella hieno romaani, joka yllättää ja kasvaa vähä vähältä vertauskuvallisiin mittoihin. Westö rakentaa nautittavan uskottavaa ajankuvaa ja mahduttaa romaaniinsa myös sellaisia palasia suomalaisen antisemitismin historiasta, jotka ainakaan itselleni eivät olleet ennestään tuttuja. Lopulta pääosaan kuitenkin kohoavat ajattomat kysymykset väkivallan syistä ja seurauksista ja pahuuden olemuksesta; siitä miten vähän me lopulta tunnemme läheisiämme tai edes itseämme, saati siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. ( )