Ihmisen osassa nappi- ja lankakauppias Salme kertoo hyvää maksua vastaan perheen elämäntarinaa kirjailijalle. Kirjailija kirjoittaa perhetarinasta mielikuvituksellisen kudelman, hyvin myyvän romaanin.

Varmaan rouva lankakauppias jo värittää kertomustaan ja eniten muutoksia ns. totuuteen syntyy kirjailijan mielikuvituksessa. Elämäntarinasta kehkeytyy kiinnostava kudelma, jossa myydystä elämästä kutoutuu kokonaan jotakin uutta, kuten käsityöntekijä virkkaa ostamistaan langoista mitä haluaa.
Mukana on ripaus jännitystä, väkivaltaakin, pahuutta ja sen palkkiota.

Lankakauppias on kauppias henkeen ja vereen, sillä hän ja kirjailija tekevät elämäntarinasta hyvän tilin. Paavo alkaa jälleen puhua, mutta jotakin salaisuuksia säilynee. ( )

Kirja, jota oli hankala päästää käsistään kun kerran oli lukemisen aloittanut. Hotakaisella on hieno kyky mennä ihmisten ajatuksiin, nähdä ja kokea asiat eri henkilöiden näkökulmasta ja pukea ne sanoiksi, sillä tässäkin kirjassa puhutaan monen erilaisessa elämäntilanteessa olevan ihmisen suulla.

Kirja alkaa ja kulkee hyvin, mutta loppuu huonosti. Miten väkivallanteosta voisi alkaa paraneminen? ( )

Nyt olen jo hieman rauhoittunut ja pystyn ehkä tarkastelemaan tätä romaania neutraalissa mielentilassa. Saatuani edellisen kirjan loppuun, istahdin sohvan nurkkaan viinilasin ja Ihmisen osan kanssa. Tarkoituksenani oli vain aloittaa kirjaa ja jatkaa sitä myöhemmin sitten bussilukemistona. Eihän siitä mitään tullut. Tämä oli vain pakko lukea loppuun heti. Uskomattomassa euforiassa (ei sitä viiniä niin paljon ollut) ahmaisin Ihmisen osan siltä istumalta. Yritin olla edes vähän skeptinen Antti Majanderin hehkutuksen jälkeen, mutta en vaan kyennyt. Hotakainen ei petä.

Hotkainen jos kuka osaa luoda henkilöhahmoja ja hänellä on rahkeita jättää romaani niiden varaan. Minut yllätti se, kuinka uskottava ja hyvä hahmo Salme Malmikunnas onkaan. Miten ihmeessä Hotakainen osaa mennä yli 70-vuotiaan naisihmisen nahkoihin? Jo Salmen ääni oli niin vaikuttava. Saatoin suorastaan kuulla sen kälätyksen korvissani ja kuvitella sen postikortin, mitä Salme lähetti lapsilleen. Paavon mykkyys oli sekin paljon puhuvaa ja ne vähät sanat, jotka hän oli aiemmin sanoneet, istuivat Paavon suuhun täydellisesti.

Lapset Helena, Maija ja Pekka (sekä lapsena kuollut Heikki) olivat hiukan stereotypisiä. Se kuitenkin oli ihan tarkoituksellista. Jo tavallisten nimien myötä kuka tahansa voi samaistua näihin. Helena on bisnesmaailman huipulla oleva tyypillinen näyttävä uranainen. Maija taas monellakin tapaa kapinallinen hippihenkinen nainen, joka tietysti avioituu maahanmuuttajan kanssa. Pekka taas on hissukka mammanpoika, josta äiti kuvittelee suuria mutta totuus on toinen – karumpi kuin voisi uskoakaan. Lisähöysteenä on vielä audimies Kimmo, joka saa etenkin viime aikaisten tapahtumien valossa (romaanihan on julkaistu ennen Kiesi-jupakkaa) hauskan lisäsäväyksen. Audimies on audimies ennen Kiesiäkin.

Hotakaisen tyylissä viehättää se, että niin vähällä voi sanoa niin paljon. Tässä onnistutaan moralisoimaan salakavalasti, ei sormella osoittaen. Ihmisen osa näyttää vanhoja totuuksia olematta silti kliseinen. Totuus on näkökulmakysymys, maailma muuttuu Eskoseni, nykymaailma on ankara, paha saa palkkansa jne. Tylyys, tarinan mahtava rytmitys, iskevät lauseet, uskottavat hahmot… Niistä on Hotakaisen taidot tehty.

Hotakainen maalaa hienon kuvan vastakohtien törmäämisestä; puheesta – hiljaisuudesta, vanhuksista – nuorista, suomalaisista – maahanmuuttajista, huipusta – pohjasta, ilosta – surusta, maalaisuudesta – kaupunkilaisuudesta. Romaani itketti ja nauratti, yhtä aikaa. Ensilukemalta, siinä euforiapäihtymisen tilassa, en onnistunut löytämään Ihmisen osasta mitään moitittavaa. Ehkä toinen lukukerta olisi asiallisempi ja aiheellinenkin, mutta taidan nautiskella tästä pilvilinnastani vielä hetken. Ehdottomasti tämän vuoden parhaimmistoa. Pidän tätä jopa hitusen parempana kuin Juoksuhaudantietä. Ihmisen osa on tyly romaani.

-Morre- ( )

Vähän erilainen Hotakainen johon on tottunut. Joulupyhinä tuli hotkittua luettavaa niin ettei enää montaa muistijälkeä ole tästä kirjasta. Todentuntuista kuvausta joka tapauksessa tästä ajasta ja surullinen kuvaus sukupolvien vieraantumisesta toisistaan. Jollain lailla tarina jäi liian palapelimaiseksi, niin ettei lopussa ollut kuitenkaan ihan varma tuliko palapeli koottua vai ei. ( )