Jos minulta kysyttäisiin, että mistä kirjasta sinulle tulee hyvä mieli, niin sanoisin, että Rautatiestä. Tämä oli todellinen hyvän mielen romaani! Jollakin ihmeellisellä tavalla Juhani Aho osasi kuljettaa lukijaa, kuin kädestä pitäen, Matin ja Liisan mukana. Olin mukana Matin myöhäisellä rekiajelulla, olin mukana kun Liisa hermostui rukkiinsa, olin mukana kun päätös lähteä Lapinlahdelle syntyi… Lukijana todella pystyin olemaan kirjassa läsnä. Naureskelin Matin ja Liisan leppoisille torailuille, närkästyin kun postineiti niin rumasti huuteli Liisalle ja suorastaan saatoin käsin kosketella sitä tunnelmaa, minkä Aho loi luontokuvauksissaan. Luin kirjaa tässä helteisinä päivinä ja olen ihan varma, että hengitykseni höyrysi talvisella rekimatkalla ja taatusti kuulin, kuinka lumi narisi jalkojen alla.

Ihailin Ahon kuvailutaitoja jo lukiessani Papin rouvaa. Miten ihmeessä hän osaakaan kirjoittaa luonnosta pitkät tovit saamatta kuitenkaan lukijaa puutumaan (toisin kuin minulla kävi Tolkienin kanssa, joka myös harrasti ahkerasti ympäristön kuvailuja)? Luonto on niin oleellinen osa Ahon tekstejä, ettei niitä oikeastaan osaa kuvitella ilmankaan. Tai sitten ne olisivat jo ihan jotakin muuta.
Matin ja Liisan suhde oli arkisella tavalla todella lämmin. Nykyään puhutaan niin paljon siitä, että suhteessa pitäisi olla aina intohimoa, tulta ja tappuraa, ja arjenkin oikeastaan pitäisi olla yhtä juhlaa… Miksi ihmeessä? Ei lämpö ja rakkaus ole sellaisista asioista kiinni.
Rautatie on lämmin, ihana ja lempeä romaani. Tästä tuli todella hyvälle tuulelle!

-Morre- ( )

Tarina kertoo, millaiseksi syrjäisessä mökissä asuvat ukko ja akka ajattelevat rautatien kuulopuheiden perusteella ja uskaltavatko he mennä katsomaan sitä. Kirjassa on mielenkiintoista kansankuvausta ja teos antaa hyvän käsityksen siitä, miten tieto ennen vanhaan liikkui.