Tämä kirja tulee vastaan aina kun tarvitset sitä. Se lähestyy salakavalasti kirpputoreilla ja pihatapahtumissa, osuu silmiisi kirjastossa, tai kaverisi kaveri lainaa sen sinulle. Kirja on oivallinen selviytymisopas kaikkiin niihin elämänvaiheisiin, kun krikettipelissä häviäminen aiheuttaa itkukohtauksen ja elämä tuntuu hankalalta. Sen äärellä saa myös nauraa ääneen.

Kirjassa 25-vuotias norjalaismies pistää elämänsä uusiksi alettuaan kokea ongelmia ajan kanssa. Itsesäälissä vellomisen sijasta mies laittaa koulun tauolle, rupeaa talonvahdiksi sekä hankkii hakan, jotain punaista mikä tarjoaa ajanvietettä pitkäksi aikaa sekä pyöräilykypärän. Hän alkaa kirjoittaa listoja, joiden avulla hän saa elämänsä kuntoon.

Loea voisi luonnehtia Pohjoismaiden Paulo Coelhoksi. Tarina etenee näennäisen kiinnostavasti, mutta parasta antia on ehdottomasti elämänfilosofiset ajatukset joita matkan varrella tulee vastaan. ( )

Norjalaisen Erlend Loen kirja Supernaiivi (1996) on ehtinyt muodostua jo jonkinlaiseksi kulttiteokseksi. Kirjan 25-vuotias päähenkilö käy läpi henkistä kriisiä yrittäen löytää todellista merkityksellisyyttä elämäänsä. Päähenkilö ei (eikä myöskään kirja) turvaudu itsesääliin, vaan lähtee alusta alkaen rakentamaan elämäänsä aidosti mielekkääksi.

Supernaiivi on monessa mielessä ajatuksia herättävä kirja. Se saa miettimään elämän perustavanlaatuisia tärkeitä asioita, joita ihmiset usein sivuuttavat kaiken suorittamisen keskellä. Kirjaa lukiessa pääsee miettimään myös omaa maailmankuvaansa ja sitä, mikä todella tekee onnelliseksi. Loen kirjallinen tyyli on erittäin pelkistettyä, mikä toimii edukseen tässä kirjassa. Koen päähenkilön olevan hyvin samaistuttava, olisi sitten itse minkälaisessa elämäntilanteessa tahansa. Itse olen tämän ainakin kokenut aina kirjaa lukiessani.

Mielestäni Supernaiivin ainoa heikkous piilee sen kerronnallisessa rakenteessa. Kirja vie mukaansa heti ensimmäisen kappaleen aikana, mutta loppupuolella tahti alkaa hiipua ja kerronta takkuilla. Kirjasta puuttuu myös jonkinlainen huippukohta, päinvastoin loppua kohden se vähitellen menettää otteensa. Kirjan loppu jää aika lailla avoimeksi, mikä on ehkä tarkoituskin. Luulisin kuitenkin että Supernaiivin teemojen avulla jokainen voi saada uutta näkökulmaa elämäänsä. Se on yksinkertainen, pohdiskeleva ja piristävä kirja.

Päähenkilöllä on kriisi. Tämän vuoksi hän on jo 25-vuotias. Tai siis hänellä on kriisi, koska hän on (jo) 25-vuotias: ”Tilasta minä en välitä paskaakaan, mutta ajan kanssa minulla on ongelmia.” Elämästä on kadonnut suuntavaisto ja tekemisen merkityksellisyys. Se kaikki tapahtui hetkessä, eräänä iltana pian sen jälkeen, kun krokettipeli oli kääntynyt hänen veljensä voitoksi. Hänen veljensä on vähemmän sympaattinen kuin hän eikä hänellä ole edellytyksiä ymmärtää hänen romahtaneen eheytensä tilaa. Veli lähtee Afrikkaan, tai johonkin minne lie, ja päähenkilö yrittää saada elämästään otteen. Niinpä hän ostaa pallon. Punaisen pallon. Ja hakan. Brion hakan. Yliopisto saa jäädä, toistaiseksi. Tärkeämpää on hankkia uusia näkökulmia: ”perspektiiviä pitäisi voida ostaa ja nauttia suonensisäisesti.” Pian hän alkaakin saada otetta elämästään. Hän tapaa uusia ihmisiä ja hänen päiviensä sointi on jollain viehättävällä tavalla hellyttävässä harmoniassa. Kaikki tapahtuu nopeasti. Hänen elämässään alkaa näkyä valoa. Vähäistä, varovaista tyydytystä arjen hallinnasta. Hän alkaa uskoa muuhunkin kuin veden potentiaaliin elämän ylläpitäjänä. Ja hän haluaa pysyä siinä totuudessa, että elämä on hänen mielestään vähän niin kuin matka. ( )