Tässäkin, kuten niin monissa suomalaisissa kaunokirjallisissa teoksissa, oli kovin ohuet henkilöhahmot, joista ei oikein saanut otetta, mutta tällä kertaa se saattoi jopa palvella tarkoitusta. Henkilöiden moraalisia päätöksiä ei perustella mitenkään, he ovat vain tarpojia jotka tekevät mitä on pakko. Seuraa antikliimaksi toisensa jälkeen: lukija tietää niiden tulevan, toivoo välttyvänsä niiltä, mutta murskautuu kerta toisensa jälkeen antikliimaksiin. Ystäväni, jolta kirjan lainasin, sanoi, että sellaista on elämä. Ehkä, mutta romaanin ongelma on se, että se on hirveää tosi-tv:tä - yksi anti-kliimaksi tosiaan on televisiossa esiintyminen, mutta sitä ennenkään ei ole voinut välttyä vertaamasta maailmanympärikilpailua tosi-tv:seen. Jalonen kuulemma aloitti kirjoittamisen jo 2000-luvun alussa, ennen Suomenkin television ylikuormittamista "todellisuudella". Ehkä idea olisi voinut toimia ensimmäisen aallon harjalla paremmin. Epäilen. ( )