Ibuse, Musta sade
Japanin kaupunkien atomipommitus on jäänyt historiassa varjoon. Tänä päivänä aniharva osaa kertoa tarkasti pommista, sen vaikutuksista väestöön tai sen seurauksista kaupunginkuvaan. Kun elokuun kuudentena päivänä 1945 amerikkalainen lentokone Enola Gay pudottaa kuolettavan lastinsa Hiroshiman ylle, kaupunkilaiset eivät hekään osaa odottaa – tai edes kuvitella –, mitä tulevan seuraa. Japanilais-kirjoittajan Masuji Ibusen teos Musta Sade on tarkka kuvaus tapahtumasta, sen jälkivaikutuksista sekä aikalaisten suhtautumisesta verityöhön.

Teos sisältää katkelmia Yasuko-nimisen nuoren naisen päiväkirjasta sekä hänen enonsa selostuksia Japanista sodan aikana. On huomattavaa, että vaikka teos onkin fiktiivinen, se pohjautuu kirjailijan keräämään laajaan ja monipuoliseen dokumenttiaineistoon, ja on siten luotettava lähde tapahtumista.
Kaikki lähtee siitä, kun Yasuko, jonka epäillään joutuneen pommin nostattaman radioaktiivisen pilveen, ei tästä syystä löydä aviomiestä. Hänen enonsa Shigematsu on kuitenkin vakuuttunut hänen terveydestään, sillä nuorella naisella ei ole ilmestynyt ruhjeita tai muuta sairauden merkkejä. Niinpä mies päättää lähteä kokoamaan mahdollisimman tarkan raportin tytön liikkeistä ja menoista pommituksen aikana todistaakseen veljentyttärensä ”syyttömäksi”.

Selostus sisältää kauhistuttavia kuvauksia pommin välittömistä vaikutuksista Hiroshiman asukkaihin. Fyysisiä vaikutuksia kuvataan seuraavasti: ”…vauva, jonka kasvot olvat lähes kokonaan veren peitossa”.
Teemaa on vaikeaa käsitellä uskottavasti. Vaikka kyseessä onkin käsittämätön surunäytelmä, kirjailija ei saisi vaipua liialliseen melodramaattisuuteen tai tunteiluun, sillä aihe on jo itsessään voimakkaita tunteita herättävä. Ibuse on onnistunut tässä erinomaisesti. Hänen vakaa kirjoitustyylinsä antaa itse lukijalle mahdollisuuden pohtia ja tuomita tapahtumat. Teoksen tahti on siis erittäin tyyni, eivätkä sen hahmot lähes milloinkaan kiihdy osoittamaan tunteitansa tai tyrmistyneisyytensä. Tämä on joskus jopa häiritsevää, sillä länsimaiseen kulttuurimme kuuluu päinvastaisesti äänekäs itsensä ilmaiseminen ja vaihtoehtojen erittely. Japanilaiset usein mielletään kohtaloonsa uskovaisiksi – ja pidättäytyviksi –, mikä tulee hyvin esille teoksessa.

Kirjan synkkyyttä lievittää myös se, että kertoja palaa aina eri osioiden välillä takaisin nykypäivään. Tällä menetelmällä on kaksois-tarkoitus, sillä hyppy aikakausien välillä sekä keventää tunnelmaa että muodostaa lukijalle vertailukohteen, mihin voi rinnastaa pommin-aikaiset ajatukset. Ibusen tyyliin kuuluu myös pienten yksityiskohtien ja arkipäiväisten asioiden selostaminen. Se on osoitus japanilaisten syvästä toivosta tulevaisuuteen. Vaikka taivaan peittää harmaa pilvi, ja maailmanloppu tuntuu muutenkin olevan lähellä, teoksen henkilöt jaksavat kiinnostua kukkivista kirsikkapuista ja järvessä uiskentelevista karpeista.
Kielenkäyttö säilyi asiallisena koko teoksen aikana, mikä soveltuu hyvin aiheeseen. Lauseenrakenteet olivat alussa vähän monimutkaisia, mutta niihinkin tottui vähitellen tapahtumien edetessä. Ainoa vaikea oli henkilöiden nimien muistaminen – Shigematsu, Yasuko, Shizuma, Shigeko …

Kirja antaa ainutlaatuisen tilaisuuden ymmärtää, mitä tapahtui Hiroshimassa vuonna 1945. Tai tilaisuuden olla ymmärtämättä, kuinka kauas ihmisten pahuus menee. Teoksen nostattamiin kysymyksiin ei välttämättä saada vastauksia. Olivatko amerikkalaiset vain niin tietämättömiä vaikutuksista, kun pudottivat pommin, vai tekeekö sodan kauheus ja kuoleman pelko ihmisestä pedon? Vai onko ihminen peto jo syntyessään…

Olivia ( )

Ilmestyköön sinne sateenkaari

”Pisteessä kolme metriä vasemmalle odottavasta junasta näin sokaisevan voimakkaan valoilmiön ja samanaikaisesti vajosin täydelliseen, näkymättömään pimeyteen. Seuraavassa silmänräpäyksessä minut kietoneen mustan hunnun puhkaisivat tuskanhuudot ja kirkaisut, ”päästäkää irti!” ja ”päästäkää minut ohitse!” –huudot, kiroukset ja muut kuvaamattoman sekasorron äänet.”

Vuonna 1945, 6. elokuuta Hiroshimaan pudotettiin ensimmäinen atomipommi ja 9. elokuuta Nagasakiin. Tätä tapahtumaa käsittelee romaani Musta sade, jonka on kirjoittanut japanilainen kirjailija Masuji Ibuse. Kirja julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1965. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen ja jälkeiseen Hiroshimaan, Japaniin ja kuvaavat atomipommin aiheuttamia tuhoja ja menetyksiä. Asukkaat muistelevat elämää päiväkirjojen, kirjeiden ja omien muistojen avulla.

Päähenkilöinä ovat Shigematsu Shizuma, hänen vaimonsa Shigeko ja veljentyttärensä Yasuko. Shigematsun on todistettava, että Yasuko ei ole sairastunut säteilysairaukseen, vaikka on joutunut pommin räjähdyksen jälkeisen mustan sateen alle. Hän alkaa kopioimaan vanhaa päiväkirjaansa ja muita kirjoituksia, jotka tukisivat todistetta, myöhempään julkaisuun. Varsinaisessa kertomuksessa kertoja on kaikkitietävä, mutta päiväkirjan kirjoituksissa on minäkertoja.

Yksi kirjan tärkeimmistä teemoista käsittelee hengen edestä selviytymistä mitä vaikeimmista tilanteista, ja sitä kuinka tärkeää on olla menettämättä toivoa. Shigematsu yrittäen antaa toivoa lopulta vakavasti sairastuneelle Yasukolle kuulee tarinan miehestä, joka selvisi säteilysairauksesta, vaikka kaikki hänen läheisensä olivat luopuneet toivosta. Hän oli ainoa, joka ei luovuttanut.

Kerrontatapa oli totinen, mutta samalla sisältäen huumoria ja hieman ironiaa. Se teki kerronnasta realistista ja elävää. Lukukokemus oli silmiäavaava; Shigematsu Shizuman päiväkirja on todellinen dokumentti, johon kirjan teksti pohjautuu. Usein sodan aikaisten olosuhteiden tiedostaminen jää varjoon, ja tämä kirja todellakin tuo karun totuuden valoon. Kirja auttaa saamaan oikeanlaisen käsityksen siitä, mitä sodat oikeasti ovat.