Muistan kuinka pettynyt olin Sydämen muotoiseen rasiaan. Se oli toki kelvollinen opus, mutta ei niin hyvä kuin olisin sen toivonut olevan. Mieheni kumminkin piti siitä ainakin jonkin verran ja niinpä alennusmyynneistä nappasin tämän novellikokoelman. Tarkoitukseni ei ollut edes lukea sitä itse, mutta tentittävien kaunokirjojen raskaus kävi voimille ja halusin välipalaksi jotain helppoa ja nopeaa. Tähän novellikokoelmat ovat yleensä kohtuullisen hyvä ratkaisu, koska ne voi lukea novelli kerrallaan eikä mikään tavallaan jää kesken.

Teos sisältää seuraavat novellit:
Parasta uutta kauhua
20. vuosisadan aave
Pop Art
Kuulet heinäsirkan laulavan
Abrahamin pojat
Parempi kuin kotona
Musta puhelin
Ajolähtö
Viitta
Viimeinen henkäys
Kuollut metsä
Lesken aamiainen
Bobby Conroy palaa kuolleista
Isäni naamio
Vapaaehtoinen vankeus
Sheherazaden kirjoituskone

Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia ei ole vain kauhunovellikokoelma. Kaikki tarinat eivät ole kauhua herättäviä eivätkä edes välttämättä lainkaan jännittäviä. En tiedä miksi oletin tässä olevan vain kauhunovelleja, koska missään ei niin ole väitetty. Kauhun elementti on toki vallitseva useammissa kertomuksissa.

Ehkä juuri tämän seikan takia tämä saattaa olla peräti paras novellikokoelma, jonka olen tähän astiseen elämääni mennessä lukenut. Tai vähintäänkin yksi parhaista joka tapauksessa.
Joe Hill osoittaa hallitsevansa kauhun, mutta myös paljon muutakin. Herkkyyden, romantiikan, empatian, väkevyyden, tunnemaailman kuvauksen, yksinäisyyden, erilaisuuden... Erityisesti minua miellytti juurikin se, että monissa novelleissa pääosassa on erityislapsi. Hyvin uskottavasti vieläpä! Huippuunsa se taito nousee kokoelman pisimmässä novellissa Vapaaehtoinen vankeus, mutta tunnelatauksen aiheuttaman itkun partaalle minut ajoi kuitenkin Parempi kuin kotona.

Joissakin tarinoissa itse tarinan idea tuntuu älyttömältä. Hyvä esimerkki on Pop Art. Oikeasti... Poika, joka sairastaa erikoista tautia niin että hän on käytännössä kuin ihmisilmapallo. Mitä hemmettiä?! Mutta kyllä se vain toimi. Tarina oli hyvin kaunis vieläpä. Kertomus erilaisuuden hyväksymisestä, yksinäisyydestä, lujasta ystävyydestä - ja kuolemasta.

Kuulet heinäsirkan laulavan on Kafkan Muodonmuutoksen 2000-luvun vastine. Mielestäni sillä ei kyllä ole scifin kanssa mitään tekemistä, mutta en toisaalta ole scifin asiantuntija. Tässä novellissa näkynee kouluammuskelujen vaikutukset. Tunnelma on hiukan samankaltainen ja tietyllä tapaa päähenkilö Francis vastaa niitä profiileja, joita kouluampujista on luotu. Tämä on puhtaasti omaa tulkintaani.

Hyvää, perinteisempää kauhua edustivat mm. novellit Parasta uutta kauhua, 20. vuosisadan aave ja Abrahamin pojat. En osaa valita suosikkiani, koska kaikki olivat niin hyviä! En tiedä pelottiko minua varsinaisesti, mutta muutamia väristyksiä kyllä sain ja inhonpuistatuksia yllin kyllin.

Tämän novellikokoelman myötä annan kyllä Joe Hillille anteeksi Sydämen muotoinen rasia -romaanin kömpelyyden - näin suuressa jalomielisyydessäni. Tämä oli sen verran vaikuttava kokemus, että janoan jo seuraavaa.

-Morre- ( )