Yövartiosto (2002)

Sam Vimes on joutunut liemeen: käsissä on jo proverbiaalinen prinsessa ja puoli valtakuntaa, ja onhan se nyt niin väärin, että hänelle ei enää löydy kunnolla tekemistä. Ei hätää: tylsyyden katkaisee jälleen reipas roistojahti Karsseriksi kutsutun niljakkeen kannoilla, ja pian vartiosto kiikkuu Näkymättömän Yliopiston katolla. Luonnollisestikin jälkimmäinen fakta tarkoittaa sitä, että asiat menevät vielä kiintoisampaan suuntaan. Savun hälvettyä Vimes löytää itsensä menneestä Ankh-Morporkista, ja kaikki kuvittelevat hänen olevan ylinkersantti Keel, kunnon vartiojermu ja oikea vallankumoussankari, jota Vimeskin aikanaan ihannoi. Karsseri puolestaan päätyi myös poliisiksi - koska ennen vanhaanhan oli pahojakin poliiseja. Historiamunkeilla, jotka luonnollisesti seuraavat tapahtumia, on onneksi muutama jekku hihassaan millä Vimesin ja Karsserin aikamatkailu saadaan siististi hoidettua oikealle tolalle, mutta sitä ennen Vimesin pitäisi hämyillä hieman historian lehdillä. Onneksi Vimes tipahti aikaan, jolloin tarvittiin kunnon jepareita eikä passivoituneita paraatihaarniskan kantajia, joksi häntä oltiin leipomassa. Edessä on kapina. Edessä on vallankumous. Barrikaadeille!

Kiekkomaailma-tarinoissa yhtenä ongelmana on jatkuvuus: niitä ei ole suoranaisesti laitettu mihinkään tarkkaan systemaattiseen järjestykseen, vaan yksi tarina vain seuraa toista... jos seuraa, ja onko sillä mitään merkitystä, jos ei seuraisi. On oikeastaan mukava nähdä, että Yövartiostossa aikamatka kehyskertomuksena toimii todella hyvin: Idealistisesta nuoresta Vimesistä on aika pitkä matka kaiken nähneeseen herttua-Vimesiin. Kirjassa ei ehkä ole niin paljoa Pratchetille ominaista sykähdyttävää filosofointia, mutta sitäkin kyllä löytyy. Mutta kaikkihan hakevat kirjasta fiksua huumoria, ja sitä on odotettavissa roppakaupalla. Ja huumoristakin välillä mennään sujuvasti niin pitkälle draaman puolelle, että naama menee siniseksi. Käännös on myös loistavaa työtä, mistä kiitos. ( )