Jane Eyre (alkuperäinen julkaisuvuosi 1847; vuoden 2019 painos)

Köyhän ja orvon kotiopettajattaren ja rikkaan, mutta ei niin kunniallisen isännän hurmaava ja realistinen rakkaustarina. ( )

Jane Eyre on Charlotte Brontën kirjoittama englanninkielisen kirjallisuuden klassikkoromaani vuodelta 1847. Se julkaistiin alunperin Brontën salanimelllä Currer Bell. Romaani on ollut alusta alkaen kriitikoiden arvostama ja lukijoiden suosima. Teos voidaan luokitella rakkausromaaniksi ja siinä tarinan päähenkilö, nuori orpo kotiopettaja Jane Eyre rakastuu oppilaansa huoltajaan, voimakasluonteiseen herra Rochesteriin, jolla on elämässään suuri perhesalaisuus.

Olin hiukan pessimistinen, mutta silti utelias tätä romaania kohtaan. Etenkin takakansitekstin ylistys kertomuksen vetävyydestä… Hoh! Kuka noita uskoo? Ainahan kirjoja mainostetaan vangitseviksi lukuelämyksiksi ja intensiiviseksi kerronnaksi, johon voi vain uppoutua niin ettei kirjaa malta laskea käsistään. Kotiopettajattaren romaani tempaisi kuitenkin jalat totaalisesti altani. Jane Eyre, tarinan päähenkilö, lumosi minut aivan täysin ja kolmen päivän mökkireissulla olin täysin 1800-luvun Englannissa enkä suinkaan 2010-luvun Lohjalla.

Jane Eyre on tosiaan orpo, joka elämänsä alun viettää tätinsä perheessä palvelusväkeäkin alemmassa kastissa. Kapinallinen pikkutyttö saa paljon lokaa niskaansa ja viimein täti lähettää kiusankappaleen sisäoppilaitokseen. Siellä on omat haasteensa, mutta Jane kokee ajan parempana kuin varhaisen lapsuutensa. Hän valmistuu koulusta ja jää sinne pariksi vuodeksi opettamaan, mutta mieli halajaa maailmalle ja hän päätyy kotiopettajaksi erääseen perheeseen. Loppu onkin jo historiaa.

Vaikka Jane Eyre edustaa tietyllä tapaa inhoamaani sankaritar-tyyppiä (nokkela, kiltti, jalomielinen silti kapinallinen), on hän melkoisen hellyyttävä. Parasta Janessa oli se, ettei hänestä tehty hillitöntä kaunotarta, jota poikamiehet tavoittelevat ympäri maata. Jane kuvataan varsin vaatimattoman näköisenä naisena, ja aikana, jolloin kauneus on jo ollut naimavaltti, hän saa siitä usein kuullakin. Janen henkilökuva rakentuu kiinnostavalla tavalla minä-kerronnan kautta ja tuo romaaniin juuri sen syvyyden ja vangitsevuuden.

Tuima kartanonherra, Edward Rochester, on täydellinen, juuri tällaisiin romaaneihin sopiva mies. Hiukan renttumainen, rumankomea naisten suosikki, jolla on hämäräperäinen menneisyys ja luurankoja kaapissa. Hän on hieman tyly, omintakeinen eikä hahmona ylipäätään kovin uskottava (toisin kuin Jane itse). Nämä “virheet” eivät kuitenkaan nekään haittaa, vaan ne suorastaan kuuluvat asiaan.

Tarina itsessään on melkoisen klassinen, ennalta-arvattava ja naivistinen. Mutta jännitys ja yllätyksellisyys eivät olekaan tämän romaanin pointteja. Pointtina on ihana tunnelma, vastoinkäymisten kautta saavutettu onnellinen loppu ja kyyneleitä kirvoittavan ihastuttava rakkaustarina. Romantiikan nälkäisille, historiallisten romaanien ystäville tämä kuuluu pakko-lukea -osastoon. Ihmettelen vain yhtä asiaa; miksi tämä on suomennettu Kotiopettajattaren romaaniksi eikä Jane Eyreksi kuten muissa kielissä?

-Morre- ( )