Tämä erikoinen teos käsittelee Suomen ja maailman historiaa kirjallisuushistorian ja enemmän tai vähemmän hauskojen tai mielenkiintoisten anekdoottien kautta. Tästä jäi aika ristiriitaiset tunnelmat. Kirjassa on hetkensä ja välillä Hurmeen nokkeluudet osuvat hyvin maaliin. Toisaalta monessa kohtaa hänen tyylinsä on näsäviisastelevan ylimielinen ja vitsailu jää mukahauskaksi väkisin yrittämiseksi. Kaiken kaikkiaan Hurmeen tietämys kirjallisuushistoriasta on kuitenkin vaikuttava, ja hän nostaa esille paljon historiallisia henkilöitä ja tapahtumia, joista olisi varmasti syytä puhua enemmänkin historiateoksissa.

Kirjan idea on ilmeisesti olla jonkinlainen vasta-argumentti 1800- ja 1900-lukujen fennomaaneille, ja sata vuotta sitten se olisikin varmasti ollut raikas ja provosoiva teos. Ydinsanoma vaikuttaa olevan, että suomalaiset ovat kuviteltu yhteisö joka on keksitty vasta 1800-luvulla, ja suomalainen kulttuuri on lainannut ja ottanut vaikutteita muista kulttuureista. Tätä ei käy kiistäminen, mutta herää kysymys, mitä uutta näkemystä tällaisen argumentin ympärille rakennettu kirja tarjoaa. Jo vuosikymmeniä on ymmärretty, että kaikki kansallisuudet ja oikeastaan muutkin vähänkin suuremmat yhteisöt ovat kuviteltuja ja perustuvat tarinoihin ja yhteisiin uskomuksiin. Kirjan perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että tämä sosiaalitieteellinen peruslähtökohta ei ole Hurmeelle tuttu, ja tässä kohtaa hänellä näyttää olevan valtava aukko muuten niin vaikuttavassa sivistyksessä.

Kokonaisuutena kirja jää sekavaksi ja poukkoilevaksi vuodatukseksi, joka etenee varsinkin loppupuolella pitkälti erilaisten historiallisten henkilöiden vaiheita tarkastellen. Kirjan alun olisin jättänyt kokonaan pois, sillä siinä Hurmeen kulttuurin tuntemus ei pääse oikeuksiinsa, joten sisältö jää melko olemattomaksi ja yhdentekeväksi. Loppua kohden teos kuitenkin paranee, ja erityisesti kirjan keskiaikaa ja uutta aikaa käsittelevät luvut olivat paikoin jopa mukaansatempaavia ja hauskoja. ( )

Sekalainen kokoelma Suomen historiaa. Alussa melkein luettelonomaisesti maailmankaikkeuden historiaa, ja sitten melko nopea siirtyminen viikinkiaikaan. Toivoin että tässä olisi käytetty mielikuvitusta ja kerrottu vaikkapa alussa mainitun henkilön esi-isien fiktiivisistä vaiheista, mutta kirjailija pitäytyi tunnetuissa tosiasioissa ja todellisissa henkilöissä.
Kirja ei ole millään tavalla objektiivinen historia, vaan erittäin vahvasti Juha Hurmeen poliittisten ja maailmankatsomuksellisten silmälasien läpi kerrottu tarina. Mielipiteitä ei yritetäkään peitellä. Lukijalle tulee selväksi, että kaikki paha ja negatiivinen on lähtöisin kristinuskosta, kun taas muslimit siunaavat yhteiskuntaamme nerokkailla keksinnöillään. Kantava ajatus taitaa olla että sellaista asiaa kuin Suomi ei oikeastaan ole olemassakaan, ei ole suomalaista kansaa, ei suomalaista kulttuuria, ei historiaa. Tietysti jos tämän saman ajattelumallin siirtäisi mihin tahansa kansakuntaan niin mitähän siitä seuraisi... hieman närkästyin. Idea oli ihan kiehtova ja aiheen käsittely monipuolista, mutta henkilökohtaiset mielipiteet olisi voinut jättää vähemmälle. ( )

Aivan hauska kirja, historiaa kaverin kertomana. Pidin tästä kovasti, vaikka loppua kohti alkoi vähän herpaantumaan sekä tyyli että keskittymiskyky. Kaikesta huolimatta, suosittelen kaikille jotka ovat tai eivät ole kiinnostuneita historiasta! ( )

Viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Kirjan jonka luokitteleminen on oikeastaan vaikeaa, mutta koska se voitti palkintonsa romaanisarjassa, niin kaipa se sitten romaani on. Kirja kertoo ”kaikkitietävän” kertojan äänellä Suomen kulttuurillisen historian alkuräjähdyksestä noin 1800-luvun puolivälin paikkeille, jolloin Suomi ensimmäistä kertaa jotenkuten alkoi olla Suomi. Tarina kerrotaan anekdooteilla heittelemällä sopiin väleihin humoristis-ironisia kommentointeja. Kirjassa ei siis ollut varsinaista juonta eikä päähenkilöä. Sinällään ”tarina” oli ihan kiinnostava, mutta tuntui loppua kohden hiukan hajoavan ja mukana tuntui olevan jonkin verran toistoakin – ja paljon, paljon nimiä. Juonessa ei hirveästi kertomista ole, sen voi historian kirjoista tarkistaa. Kielellisesti kirja oli sujuvaa tekstiä, mutta toisaalta tietovyörytys oli välillä sen verran uuvuttavaa, että etenkään väsyneempänä ei hirveän montaa sivua jaksanut yhtämittaisesti lukea. Finlandia palkittujen listallani menee johonkin pikkuisen puolivälin yläpuolelle. ( )