Vaikka novelleissa näkyy Wallacen kyky nähdä ja ymmärtää ihmisiä, jäävät niiden hahmot ja maailma etäisiksi. Kokoelman ensimmäinen novelli, "Kaikeksi onneksi myyntipäällikkö oli ensiaputaitoinen", on yksi parhaimmista ihmisluonnon kuvauksista, mutta valitettavasti kokoelman muut novellit eivät yllä samalle tasolle. Ehkä vika on minussa lukijana tai sitten puhekielinen kerronta vieroksuttaa.

Rehellisimmillään Wallace on novellissa "Vanha kunnon Neon", joka tunkeutuu syvälle ihmismieleen. Tähän novelliin samaistun itsekin vahvasti, siksi lainaan sitä hieman:

"Vaikka valheellisuus ja kyvyttömyys rakastaa olivat loppujen lopuksi sama asia (mahdollisuus, jota Gustafson ei koskaan näyttänyt ottavan lukuun, vaikka minä kuinka olisin yrittänyt johdatella häntä siihen), niin kykenemättömyys rakastaa oli ainakin erilainen malli tai linssi, jonka lävitse tarkastella ongelmaa, plus että alkuun se vaikutti lupaavalta keinolta käydä valheellisuusparadoksin kimppun vähentämällä itseinhoa joka oli omiaan vahvistamaan pelkoa ja siitä kumpuavaa tarvetta yrittää manipuloida ihmisiä antamaan minulle sitä hyväksyntää, jota en itse ollut voinut itselleni suoda." ( )