Risto Isomäen viides teos Sarasvatin hiekkaa (2005, Tammi) on ekologinen jännitysromaani, joka yhdistää ilmastonmuutoksen, muinaiset tarut vedenpaisumuksesta ja Atlantiksesta sekä ihmiskuntaa uhkaavan katastrofin mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Teoksessa merkittävän roolin saa faktatieto, joka tekee tarinasta ja ihmiskunnan lopullisesta kohtalosta pelottavan uskottavan. Päällimmäisenä Sarasvatin hiekkaa jättää mieleen ajatuksen siitä, kuinka kuvatut skenaariot voisivat sittenkin olla mahdollisia.

Kertomus alkaa esittelemällä lukijalle mielenkiintoisen tositapahtuman: vuonna 2001 Intian länsirannikolta löydettiin mereen vajonneita muinaisten kaupunkien raunioita. Nämä kaupungit eivät olleet ainoastaan käsittämättömän suuria, vaan myös käsittämättömän vanhoja - joidenkin asiantuntijoiden mukaan historiamme varhaisimpia sivilisaatioita. Myöhemmin vuonna 2020 intialainen meriarkeologi Amrita Desai ja venäläinen meritutkija Sergei Savelnikov sukellusveneineen päätyvät erinäisten tapahtumien kautta tutkimaan yhdessä alueen arvoitusta. Samaan aikaan toisaalla suomalainen Kari Ahola kehittää ratkaisua jäätiköiden sulamisongelmaan. Lisäksi Grönlannin jäätiköiden parissa ahertaa filippiiniläissyntyinen tutkija Susan Chang. Lopulta näiden kaikkien tutkijoiden tiet kohtaavat, kun he kaikki ovat heränneet siihen samaan todellisuuteen: ihmiskunnan loppu on käsillä. Historia ryhtyy toistamaan itseään, kun uusi jättiläistsunamista aiheutuva vedenpaisumus uhkaa.

Juoni on eheä ja selkeästi ymmärrettävissä, vaikka tapahtumapaikka siirtyy luvun vaihtuessa aivan toiselle mantereelle. Hahmojen tarinat eivät kuitenkaan kietoudu yhteen erityisen nerokkaasti, mutta toimivasti kylläkin. Juonellisesti Sarasvatin hiekkaa ei ole monimutkainen saatikka erityinen. Sama pätee dialogeja ja henkilöhahmoja, jotka paikka paikoin jäävät hieman yksiulotteisiksi. Tarinan hohto ei kuitenkaan piile ihmiskohtaloissa tai juonessa. Sen erityislaatuinen jännitys syntyy taitavasti kootusta faktasta, jota puskee esiin joka kohdasta. Lukija saa arvokasta tietoa aina muinaisten sivilisaatioiden myyteistä jäätiköiden rakenteeseen. Isomäen asiantuntemusta ei voi kuin ihailla, vaikka tieteellinen teksti paikoin leijuu ymmärrykseltä tavoittelemattomissa.

Sarasvatin hiekkaa oli kaikkiaan positiivinen lukukokemus kaikessa sen jännittävyydessään ja älykkyydessään. Yön pimeisiin lukutunteihin se ei kuitenkaan sovellu, koska väliin jopa oppikirjamainen teksti vaatii vilpitöntä uteliaisuutta, innokkuutta ja mielenvireyttä päästäkseen todelliseen loistoonsa. Pintapuolisesti teos sisältää hieman epäuskottaviakin elementtejä, jotka on kuitenkin yllättävän helppo antaa anteeksi kaiken sen perustelun jälkeen. Kaikkiaan tarina on varsinkin loppua kohden positiivisessa mielessä pelottavan painostava ja tuntuikin paikoittain kuin oikealta kuvaukselta huomisesta.

Jasmin ( )

Ilmastonmuutoksella on seurauksensa. Meidän jälkeemme vedenpaisumus? ( )

Kääntelin kirjakaupassa kädessäni ja muistin että kaveri oli tätä suositellut, joten ostin ja luin suurella mielenkiinnolla. Kirja kertoo intialaisen meriarkeologin ja suomalaisen jäätikkötutkijan yhteisestä tutkimuksesta, joka alkaa Intian valtamereltä ja lopuksi johtaa Grönlannin mannerjäätikölle. Tarina on sujuva ja mielenkiintoinen ja näennäisesti erilliset tapahtumat eri puolilla maailmaa nivoutuvat lopuujen lopuksi yhteen saumattomasti.

"Ekologinen jännitysromaani" on käsite, joka ei päde kovinkaan moneen kirjaan ja saa kirjan kuulostamaan viherpipertäjien huuhaalta, mutta ainakin tässä tapauksessa tuo kuvaus on oikeastaan ainoa osuva. ( )

Pelottavan uskottava tulevaisuusjännäri. Tämä viimeistään synnyttää ilmastoherätyksen. ( )

Tämä "ekologinen jännitysromaani" on pullollaan mielenkiintoisia tiedonmurusia luonnontieteiden, ekologian ja kulttuurihistorian saralta. Maailmanlopun uhkakuvillaan se herättää mehevän eko-angstin (varsinkin, kun samaan aikaan luen Diamondin Romahdus-kirjaa). Varsinkin ydinvoimaloita kohtaava uhka oli vakuuttavasti esitetty.

Kaunokirjallinen puoli sen sijaan jää heikoksi esitykseksi -- action-pelottelukohtaukset ja väkinäiset ihmissuhteiden kuvaukset lähinnä kiusaannuttavat. Erityisesti loppupuolella, operaatio Jäätuulen globaalin mahtipontisuuden jälkeen en kyllä yhtään jaksanut kiinnostua Karin ja Amritan jäälauttaseikkailusta. Kirjan henkilöhahmot lähinnä vain välittävät lukijalle Isomäen jakaman tiedon.

Teoksen päätarkoitus lienee kuitenkin ilmastonmuutokseen liittyvän tiedon esilletuonti ja populärisointi (ehkä myös hienoinen provokaatio), ja siinä suhteessa Isomäki tekee onnistuneen suorituksen. ( )