Loistava tarina fundamentalismista. Uskonnon varjolla katolinen isä pahoinpitelee perhettään. Ympäröivän yhteisön suuntaan hän näyttäytyy hartaana ja anteliaana hyväntekijänä.
Tarina kerrotaan tyttären näkökulmasta. Teos on kasvutarina, jossa tytär pikkuhiljaa avautuu ymmärtämään isän tekojen vääryyden.

Kirjassa kuvataan myös Nigerian poliittista tilannetta 1970-luvulla, vallankaappauksia tehtiin ja tilanne oli hyvin epävakaa.

Pidin kirjasta todella paljon. ( )

Puolikas keltaista aurinkoa oli viime vuonna yksi mahtavimmista lukukokemuksistani. Se oli aivan mielettömän hyvä kirja. Kenties juuri siksi tämän teoksen lukeminen venyi ja venyi. Oli selvää, että Purppuranpunainen hibiskus kuuluu lukulistaani, mutta toisaalta se pelotti. Entä jos tämä ei olekaan hyvä? Jos odotan liikoja? Jos tämä on huono, niin syökö se jälkikäteen aiemmin lukemani huipputeoksen arvoa?

En saanut kysymyksiini vastauksia. Purppuranpunainen hibiskus oli seuraajansa tavoin todella hyvä romaani. Se täytti ja hiukan ylittikin odotukseni ja lopulta luin sen vain parissa päivässä. Tarina oli niin mukaansatempaava, vaikka mikään hyvänmielen kirja tämäkään ei ole.

Tarina kertoo Kambilista ja Jajasta, siskosta ja veljestä, ja heidän elämästään hyvin uskonnollisen ja väkivaltaisen isänsä varjossa. Ja tässä kohdin Adichie näyttää kyntensä. Astetta vaatimattomampi kynäilijä olisi tehnyt isästä läpeensä pahan, ruman, hullun, sairaan ja kertakaikkiaan ohuen, yksiulotteisen hahmon.
Adichie ei moiseen sorru. Eugene-isä rakastaa lapsiaan syvästi ja kuvittelee aidosti tiukan kurituksen olevan lastensa parhaaksi. Hän on suuri hyväntekijä, joka maksaa satojen lapsien koulunkäynnin, lahjoittaa kylälleen ruokaa eikä sorru korruptioon. Ei kovin yksiselitteistä siis.

Kertojana tarinassa on Kambili, joka myös rakastaa isäänsä. Kaikesta huolimatta. Ja Adiche saa Kambilin rakkauden kuulostamaan aidolta. Lapsi voi todella olla lojaali vanhemmalleen mitä uskomattomimmissa olosuhteissa. Kambilin elämä on hyvin suojeltua ja vastapainona esiintyy hänen serkkunsa Amaka. Serkusten välistä suhdetta on mielenkiintoista seurata. Välillä suorastaan suututti, kun Amaka syytti Kambilia hienostelusta ja brassailusta. Lammasmainen Kambili ei oikein osannut sanoa takaisin. Hän ei ole tottunut väittämään vastaan.

Jaja jäi hiukan etäiseksi, vaikka hän onkin Kambilille läheinen. Sisarusten suhde on kaunis ja luja. Jajan etäisyys jäi hiukan harmittamaan, sillä hänen varassaan lepää kuitenkin tarinan isoimmat käänteet. Jajan lojaalius ja syyllisyys äitiään kohtaan saavuttaa lopulta suorastaan hirvittävät mittasuhteet.

On hämmästyttävää kuinka jouheasti raskasaiheinen romaani veti. Silti Adichien teksti ei tuntunut vähättelevältä eikä hän toisaalta sortunut mässäilyynkään. Vaikka uskonto onkin hyvin voimakas motiivi, ei romaani syyttele mitään eikä ketään.
Tarina jäi mielestäni ihan aavistuksen kuitenkin kesken. On hyvä, ettei Adichie kirjoittanut ihan kaikkea loppuun, mutta liika avoimuuskaan ei ole minun makuuni. Loppua siis olisi voinut syventää hiukan lisää. Se ja Jajan etäisyys saivat yhden pisteen putoamaan. Muuten tämä olisi ollut viiden pisteen kirja.

-Morre- ( )

Odotukset olivat korkealla, sillä aikaisemmin lukemani Puolikas keltaista aurinkoa oli mielestäni todella hyvä. Tämäkin kirja oli hyvä, mutta ei niin erityinen. Nuoren tytön selvitymistarina on vetävästi kirjoitettu ja mieli jää toiveikkaksi ajatuksia herättävistä elämän ristiriitaisuuksista ja julmuuksista huolimatta. ( )