Stalinin lehmät on Sofi Oksasen esikoisteos, joka käsittelee moniulotteisesti Viron historiaa Neuvostoliiton alaisuudessa, tätä päivää Suomessa ja naiseuden problematiikkaa ennen ja nyt. Kirjan päähahmo on Anna, suomalaisen isän ja virolaisen äidin tytär, joka hakee itseään kahden kulttuurin välissä. Annan elämää hallitsee syömishäiriö. ( )

Tämän kirjan kohdalla on pakko sanoa: Luinpa kirjan! Niin rohkea ja paljastava tuo kirja on, Sofi Oksasen Stalinin lehmät.

Sivuja kirjassa on 478, siis melkein 500. Oikeastaan se onkin kirjan lähes ainoa heikkous. En usko, että sisältö olisi kärsinyt, jos paikoin, ehkä Annan tarinasta olisi jätetty lause sieltä, virke täältä joissain kohdin pois. Sillä kyllä tämänkin kirjan kohdalla, niin kiinnostavana kuin sitä silti pidinkin, monta kertaa huokailin ja kääntelin sivuja laskeskellen paljonko vielä on jäljellä, ennen kuin kirja on lopussa.

Sisällössä on yhtäläisyyksiä jo ajat sitten lukemaani Puhdistukseen, eikä ihme, koska siinä on samoja asioita Eestin historian synkistä vaiheista, joista ei ole syytä vaieta.

Bulimia synkistää vielä lisää kirjan sisältöä. En kyllä oikein tajua, mikä siinä on niin feminististä, että kirjan takakannessa sitä mainostetaan oikein feministiseksi kulttikirjaksi. Mikä on siinä nimenomaan feminististä?
Asiat ovat synkkiä, mutta Sofi Oksanen osaa kirjoittaa niin kiinnostavasti, että synkkyys ei korostu liikaa. Kirjan tekstissä on jotain viattoman rehellistä ja aitoa, siinä ei ole vihaa, vaikka käsitellään raskaita asioita. Joskus ilmaisussa on näkevinään miltei salattua huumoria, kun asiat sanotaan, niin kuin ne ovat. Mustaa huumoriakin?

En ole itse aikaisemmin tiennyt syömishäiriöistä paljoakaan, anoreksiasta jonkin verran, mutta bulimia on ollut minulle täysin tuntematon ongelma. Nyt sitä luin tästä kirjasta ihan oksentamisen rajoille, sillä bulimian oppikirjasta tämä kyllä myös kävisi.
Anna on kaikkine ongelmineen todella aivan uskomaton, kirjan lopussa suorastaan ihmettelen, ettei viimeisellä sivulla olla jo kuolinvuoteella kaikkien lääkkeiden, alkoholin ja oksentelun takia. Kirja loppuu melko myönteisesti, suorastaan optimistisesti.

Kaikenkaikkiaan silmiä avaava kirja. Eestin asioista olin kyllä aika lailla perillä, vaikka tästä kirjasta tuli ilmi lisää asiaa avartavia seikkoja. Syömishäiriöistäkin ajattelen tämän luettuani aivan uudella tavalla.

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että kirja on hyvä. Kannattaa lukea, vaikka se onkin tiiliskiviromaaniluokkaa. ( )

Sofi Oksasen esikoisromaani Stalinin lehmät käsittelee pitkälti samoja teemoja kuin palkittu Puhdistus-romaani. Tarkastelun aiheena on jälleen Viron lähihistoria - Neuvostoajan kyydityksistä piileskeleviin metsäveljiin ja pula-ajan korvikekahviin ovat selvästi muhineet kirjailijan päässä jo useita vuosia. Näiltä osin Stalinin lehmät on kuin varhaisempi versio Puhdistuksesta, mutta vielä hieman sekava ja hiomaton. Liian monta yksityiskohtaa, liian monta kohtaloa yritetään selittää mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi. Romaani ei myöskään yllä syvyydessä tai moniulotteisuudessa samalla tasolle kuin Puhdistus.

Stalinin lehmät käyttää lähes samaa jaksottunutta, ajassa ja paikassa hyppelevää kerrontatyyliä kuin Puhdistuskin. Neuvosto-Viron 1970-luvulle pääosin sijoittuvat osiot vuorottelevat nykyajan Suomeen sijoittuvien jaksojen kanssa. Varhaisempi kertomus keskittyy Viron oloihin lähinnä Katariina-nimisen naisen ja hänen perheensä kautta. Katariina oppii varhain häpeämään virolaista identiteettiään mennessään naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Suomessa heille syntyy tytär, Anna, jolle äiti opettaa jo varhain vaikenemisen taidon. Keneenkään ei voi luottaa, koska neuvostomielisiä vakoojia ja virolaisnaisten huorittelijoita on kaikkialla. Viron ja Suomen kulttuurit eivät onnistu kohtaamaan toisiaan ongelmitta kummassakaan maassa. Virolaisia naisia halveksutaan Suomessa ja suomalaisille turisteille nauretaan Tallinnassa.

Annan kasvutarinaa seurataan ensimmäisessä persoonassa hänen näkökulmastaan. Hänen elämäänsä dominoi varhaisesta iästä lähtien bulimia, josta kukaan - ei edes oma perhe - saa tietää. Anna itse tuntuu elävän syömishäiriönsä kanssa jonkinlaisessa henkilökohtaisessa symbioosissa. Hän kontrolloi ja sortaa syömisellä omaa kehoaan ja painoaan. Syömishäiriöisen ihmisen ajatuksista, tunteista ja motiiveista kertovat jaksot ovatkin romaanin ehkä parhainta antia. Ostoslistojen tekeminen, ruokien jakaminen ns. turva- ja vaararuokiin (mitä saa syödä kohtuudella vs. mikä johtaa väistämättä ahmimis- ja oksentamissessioon), kalorimäärien ulkoaopettelu ja kalkkitablettien napsiminen on kuvattu realistisen oloisesti, sen kummemmin asiaa kaunistelematta.

Sen sijaan moni kirjan henkilöistä jää hyvin yksiulotteiseksi. Annan kautta tutustumme hänen kumppaneihinsa, sukupuolettomiin lempinimien takana piileskeleviin henkilöihin, Hukkaan, Vileniin ja Pikkupeikkoon. He jäävät kuitenkin lukijalle etäisiksi eikä heistä oikein jaksa kiinnostuakaan. Tämä taas toisaalta ehkä peilaa Annan omaa maailmaa: hän ei päästä muita liian lähelle itseään, koska hänellä on ja voi olla vain yksi rakastaja, bulimia, josta tulee hänen Herransa, jota hän palvoo ja tottelee.

Alkuperäinen arvostelu ( )