Kirja alkaa lupaalla prologilla, jossa Musta kuningatar taivuttelee kreivi Sothia puolelleen. Kreivi Soth asettaa hänelle tietyn ehdon ja siihen on Takhisiksen tyytyminen. Jään siis lukijana odottamaan kuinka ehdot täytetään, miten Kitiara pääsee Dargaardiin ja ennen kaikkea miten ja miksi hän saa Sothin puolelleen (kaikki Talviyön lohikäärmeet -kirjan lukeneethan tietävät että Sothista tuli tosiaan Kitin ritari). Odotukseni eivät kuitenkaan täyttyneet ja sikäli petyin hieman.

Jos siirretään sivuun odotukseni ja puhutaan itse tarinasta, niin tuttua Dragonlance-kauraa tämä oli. Niin hyvässä kuin pahassakin. Sama juttuhan oli Kääpiökuilujen lohikäärmeet -osan kanssa. Hahmot vaikuttivat minuun edelleen voimakkaasti – kirskuttelin hampaitani Derek Kruununvartijan kanssa, pyörittelin silmiäni Lauranalle (en ole koskaan pitänyt Lauranasta), rakastin Kitiaraa ja hänen häikäilemättömyyttään, ja Tasslehof veti hymyn korviin. Ihan kuten ennenkin.

Pidän Dragonlance -sarjan pitkäkestoisuudesta. Se on kuin valtava palapeli, jota saan koottua pikkuhiljaa. Tulee uusia hahmoja, vanhoista saa tietää hitusen lisää… Musta haltia Feal-Thas valoittui tämän kirjan kanssa paljon paremmin ja kuva hänestä kirkastui. Paljon jäi hänenkin taustastaan vielä hämärän peittoon ja kirjailijakaksikko olikin kirjan lopussa ystävällisesti muistuttanut, että Feal-Thasin taustoista selviää lisää Dragonlance-pelikirjasta Dragons of Winter.

Tarina siis kulki reipasta tahtia ilman turhia lässytyksiä. Pieni tyylimoka oli kyllä käynyt; Brianin ja Lillithin lyhyt romanssi tuntui hiukan päälleliimatulta ilman sen suurempaa merkitystä. Vaikka onhan romantiikka sinänsä ihan mukava asia fantasiassakin, Dragonlance-sarjassa on ollut yllättävän vähän ihan oikeaa romantiikkaa, vaikka rakastumisia on ollutkin. Kitiara oli sellainen kuin pitikin ja ylipäätään tämä Kadonneet kronikat -sarja (jonka toinen osa Mustan kuningattaren lohikäärmeet on) valaisee mielenkiintoisella tavalla Peitsen sotaa siltä mustalta puolelta.

-Morre- ( )