Kinnunen on tehnyt upean työn kirjan kanssa ja se on hämmästyttävän hiottu ja kaunis kokonaisuus esikoisromaaniksi. Minusta romaanissa on kaikki suuren kotimaisen klassikon ainekset. Yhden suvun tarinan ympärille on kasautuu valtava määrä suomalaista kulttuuria ja perinteitä talonrakennusvaiheista entisajan maalaistalon ruokakomeron sisältöön, sotamuistoista puhumattomuuden traagisuuteen.

Alkuperäinen arvostelu ( )

Kinnusen kehuttu esikoisromaani oli itselleni pettymys, osin varmaankin liian korkeiden ennakko-odotusten vuoksi. Parhaimmillaan tarina oli mielestäni silloin, kun kirjailija kuvasi miniän ja anopin tulehtunutta suhdetta. Kokonaisuus jäi kuitenkin hajanaiseksi ja fokusoimattomaksi, kun lähes kokonainen vuosisata ja kolme sukupolvea juostiin läpi kolmessasadassa sivussa ja päähenkilö vaihtui koko ajan. Teksti varmaan toimisi hyvin näytelmänä, mutta romaanina teksti olisi kaivannut hiomista. Teoksen kieltäkin ovat jotkut kovasti kiittäneet, mutta itseäni alkoi häiritä lyhyistä päälauseista koostuvien virkkeiden monotonisuus. Muutakin pientä kömpelyyttä tekstissä oli ja ainakin yksi selvä kielioppivirhe (hui kamala :) Lisäksi hämmästelin joitakin juonen epäjatkuvuuskohtia sekä aika kömpelöä, epäuskottavan tuntuista lopetusta, josta tuli mieleen ikivihreä Isoisän olkihattu. No, kaikkia ei voi miellyttää, ja selvästikin Kinnusen käsittelemät aiheet ovat kuitenkin tärkeitä, koska teos on niin moneen kolahtanut. Sukupolvelta toiselle siirtyvät traumat ja taakat on teema, jota tuskin koskaan voikaan ammentaa tyhjiin.

Hankin kirjan luettavakseni ihan vain siksi, että Antti Majander sitä Hesarissa niin kovasti hehkutti. Uskallan epäillä, etten ole yksin. Mielipiteineni saatan sen sijaan olla melko yksinäinen, sillä ei tämä romaani minua suuresti liikuttanut. Erinomaisesti se kyllä oli kirjoitettu, mutta ei minun makuuni rakennettu.

Romaanissa on neljä henkilöä, jotka edustavat kolmea sukupolvea ja kahta sukupuolta. Kukin henkilö saa oman neljänneksensä, jossa edetään kronologisesti mutta pitkillä, vuosien mittaisilla loikilla. Pidin kovasti kahdesta ensimmäisestä osiosta: Maria on kätilö, joka ansaitsee asemansa vaikeissa ja verisissä paikoissa, ja hänen tyttärensä valokuvaaja, jonka avioliitossa kaikki ei mene niin kuin pitäisi. Kolmatta osaa hallitsee Kaarina, Lahjan miniä. Hänen roolikseen jää kuvata sitä, millainen noita-akka Lahjasta lopulta tuli. Mitään omaa Kaarina ei tarinaan tuo. Viimeisenä kerrotaan Lahjan aviomiehen Onnin tarina, joka on sitten loppujen lopuksi se tärkein - niin olin rivien välistä lukevinani. Ensin seurataan naisten jaarituksia, mutta lopulta marssitetaan esiin Mies, Päähenkilö, jonka kipuilut ja kärsimykset ovat kaiken alku ja juuri.

Kuten sanoin, romaani on hienosti kirjoitettu. Rakenteellisesti se olisi toiminut minusta paremmin ilman viimeistä osuutta; kolmentienristeys olisi riittänyt. Onni salaisuuksineen olisi saanut minun puolestani jäädä kirjoittamatta auki, viittauksiksi ja varjoiksi. Kyllä lukija vihjeet poimii ja ymmärtää.

Epätyytyväisen kuuloisesta arviostani huolimatta kirja oli minusta lähes neljän tähden arvoinen. (Lisäisin miinuksen jos voisin.) ( )