”Pereira kertoo tutustuneensa tähän mieheen eräänä kesäpäivänä. Sää oli upea, aurinkoinen ja vilpoinen, ja Lissabon säkenöi. Pereira kertoo että hän oli toimituksessa eikä tiennyt mitä tehdä, toimitusjohtaja oli lomalla, Pereiran harteilla oli kulttuurisivun kokoaminen, ”Lissabonilaisella” oli nyt kulttuurisivukin ja hän toimitti sitä yksikään. Ja Pereira pohdiskeli kuolemaa.”

Pereira kertoo sijoittuu Lissaboniin, kesään 1938, jolloin Portugalissa oli vallalla Salazarin diktatuuri. Päähenkilö maisteri Pereira on lehtimies, entinen rikosreportteri, nyttemmin Lissabonilainen-lehden kulttuurisivun toimittaja. Hän on leskimies ja lapseton; kun hänen on tarpeen selvitellä ajatuksiaan, hän puhuu vaimonsa kuvalle, jonka hän ottaa aina matkoille mukaan.
Pereira symboloi persoonallisuudellaan Salazarin aikaa: hän on varovainen, sovinnainen, mukavuutta rakastava, umpimielinen. Kulttuurisivunsakin hän täyttää poliittisesti moitteettomalla aineistolla: tunnustettujen kirjailijoiden nekrologeilla ja ranskalaisen kirjallisuuden käännöksillä. Mutta koko hänen elämänasenteensa joutuu koetukselle, kun hän palkkaa apulaisekseen Moteiro Rossin, nuoren miehen joka on kirjoittanut ansiokkaan tutkielman kuolemasta.
Aluksi Pereira joutuu vain piilottelemaan muistokirjoituksia, joita rossi on kirjoittanut poliittisesti arkaluontoisista henkilöistä kuten Federico García Lorcasta. Sitten käy ilmi, että poliisi etsii Rossia tämän poliittisen toiminnan vuoksi. Kun Rossi etsii turvaa Pereiran kotoa, tämä joutuu tekemään ratkaisun johon hän ei itsekään uskonut pystyvänsä.
Romaani on kirjoitettu viileän ulkokohtaisesti, virallisen raportin tapaan; sanat ”kertoo Pereira” toistuvat siinä tavan takaa. Mutta lukijaa kohtaa samanlainen yllätys kuin Pereiraa: silmien eteen avautuu yhtäkkiä nykyaikaisen demokratian todellinen tila, se minkä varassa se itse asiassa on.