Loistavaa! ( )

Heidi Köngäksen viides romaani on saanut sangen kiittävän vastaanoton, ja ylsipä se Finlandia-ehdokkaaksikin. Teos on toki kiinnostava ja lukemisen arvoinen, muttei ehkä sellainen taiteellinen täysosuma kuin monista arvosteluista voisi päätellä.

Köngäs on tehnyt romaaniaan varten huolellista taustatyötä. Siksi kirjaa voikin suositella kaikille sota-ajasta kiinnostuneille, ehkä varsinkin niille vähän nuoremmille lukijoille, joilla ei ole aiheeseen mitään henkilökohtaista kosketusta edes isovanhempien tarinoiden kautta. Tosin välillä lukiessa tuntui, ettei Köngäs ole malttanut hellittää tutkijan roolistaan vaan selostaa ja valistaa liikaakin, kun taustat voisi tuoda ilmi viitteellisemmin. Jäin myös pohtimaan tiettyä autenttisuuden puutetta: jostakin vaikeasti nimettävästä syystä en kokenut lukevani 1940-luvulla eläneiden henkilöiden ajatuksia sotatilanteesta, vaan näkökulma pysyi alusta loppuun kovin nykyaikaisena, etten sanoisi jälkiviisaana. Analyysit tuntuvat liian jäsennellyiltä ja mietityiltä, valistuneilta ja tasapuolisilta. Annemarie Kempfin suhtautuminen seksuaalisuuteen ja perheenlisäysasioihin on sekin kovin modernin ja emansipoituneen oloista.

Köngäksen kieli soljuu nautittavana, aiheen raskaudesta huolimatta. Seuraava virke (s. 286) oli niin laittamaton, että minun oli pakko poimia se tähän: "Minut paiskattiin kiville kuin ohutkuorinen linnunmuna ja kaikki kellertävät sisälmykset roiskuivat pitkin suolaisia kallioita." Taidatkos sen paremmin kuvata raiskatuksi tulleen tuntoja.

Onnistunutta on myös vuorottelevien minäkertojien käyttö. Vaikka minämuoto ohjaakin lukemaan tekstiä henkilöiden sisäisenä puheena, kyse ei ehkä niinkään ole verbalisoiduista ajatuksista kuin mielen esikielellisistä sisällöistä. Albert Speerin toimiessa kertojana ongelmaksi kuitenkin muodostuu psykologinen uskottavuus. Ollakseen sellainen narsistisesti vammautunut ihminen kuin kirjassa kuvataan Speer ymmärtää aivan liikaa omista motiiveistaan ja persoonallisuutensa problematiikasta. Sillä eihän se, minkä ihminen itse tiedostaa, enää pidä häntä sokean lumouksen vallassa. Lopputulos olisikin ehkä ollut vaikuttavampi, jos Speerin mielenmaisemaa olisi kuvattu vähemmän puhki analysoiden: kenties vain ulkopuolisten havainnoijien, kuten uskollisen sihteerin, silmin.

Taikurin henkilöhahmo on tarinassa oivaltavana vastapainona varusteluministeri Speerille. Niin erilaisessa todellisuudessa kuin nämä kaksi elävätkin, pelokkaassa ja alemmuudentuntoisessa Himmelblaussa Speer näkisi oman peilikuvansa, jos vain osaisi katsoa. Elämän arpapelissä on taikuri sittenkin saanut paremman osan, sillä hänellä on yleisö, jota on helpompi miellyttää.