Tämä sivusto käyttää evästeitä palvelujen toimittamiseen, toiminnan parantamiseen, analytiikkaan ja (jos et ole kirjautunut sisään) mainostamiseen. Käyttämällä LibraryThingiä ilmaiset, että olet lukenut ja ymmärtänyt käyttöehdot ja yksityisyydensuojakäytännöt. Sivujen ja palveluiden käytön tulee olla näiden ehtojen ja käytäntöjen mukaista.
Another haunting novel of eco-speculation from Johanna Sinisalo, the award-winning author of Troll and a powerhouse of the Finnish science fiction and fantasy scene It is claimed Albert Einstein said that if bees disappear from the earth, mankind has four years left. When bee-vanishings of unprecedented scale hit the United States, Orvo, a Finnish beekeeper, knows all too well where it will lead. And when he sees the queen dead in his hives one day, it's clear the epidemic has spread to Europe, and the world is coming to an end. Orvo's special knowledge of bees just may enable him to glimpse a solution to catastrophe: he takes a desperate step onto a path where only he and the bees know the way but it propels him into conflict with his estranged, but much-loved son, a committed animal activist. A magical plunge into the myth of death and immortality, this is a tale of human blindness in the face of devastation—and the inevitable.… (lisätietoja)
Ensimmäisenä päivänä tapahtuu jotain peruuttamatonta. Mehiläisiä viljelevä Orvo löytää tyhjän pesän ja kuolleen kuningattaren. Pian hänen isänsä omistaman lihantuotantolaitoksen pihalta kantautuu laukauksia. Kun luodit ovat osuneet maaliinsa, mehiläiset kuolleet ja Orvon elämä hajotettu pirstaleiksi, hän löytää reitin paikkaan, johon muut eivät osaa. Orvon elämä seitsemäntoista päivän aikana ja hänen poikansa Eeron eläinaktivismin ruokkima blogi kertovat neljän miessukupolven avulla tarinan lähitulevaisuuden Suomesta, jossa maailmanloppu on lähellä.
Enkelten verta on Johanna Sinisalon kuudes kirja ja se julkaistiin vuonna 2011. Kirja on surrealistista scifiä, jonka pääteemoja ovat kuolema ja luonto. Joka toisen luvun kertoja Orvo on viisikymppinen hautausurakoitsija, jonka työhön kuuluu kuoleman piilottaminen. Loput luvut koostuvat teini-ikäisen Eeron mielipiteistä eläinten oikeuksien ja luonnonsuojelun puolesta.
Johanna Sinisalo ei ole koskaan kirjoittanut paremmin. Enkelten verta on vähintäänkin verraten sekavaa ja keskinkertaista Finlandialla palkittua Ennen päivänlaskua ei voi – esikoisteosta parempi. Enkelten verta sekoittaa pamflettimaista argumentointia miellyttävän yksinkertaiseen kerrontaan ja runollisen koristeltuun mehiläismytologiaan. Kirja on tarkoin ajoitettuine yksityiskohtineen monen lukukerran arvoinen. Sinisalo osaa viedä loppuun ideat, jotka kauhistuttaisivat vähänkin heikompia kirjoittajia.
Kirjailija taitaa myös tärkeysjärjestyksen. Teoksesta ei turhia lauseita juuri löydy. Ensimmäisellä lukukerralla Toivonojien perhekuviot saattavat vaikuttaa hieman tarinaa varten pystyyn pakotetuilta kulisseilta, mutta toisella lukukerralla nekin istuvat täydellisesti tunnelmaan ja rikastavat tarinaa huomattavasti. Ainoat ylimääräiset lauseet tuntuvat eksyneen kirjan loppupuolelle, mikä on tietysti huonoin paikka virheille.
Enkelten verta etenee loppua kohti miellyttävällä vauhdilla ja vääjäämättömyydelle, mikäli ei ole yksi niistä joita Eeron kirjoitusten tyyli ärsyttää. Eeron blogi lienee kirjan suurin kompastuskivi: jos ei kestä ajatusta eläinten tappamisesta murhana loukkaantumatta henkilökohtaisesti, teos saattaa olla huonoksi verenpaineelle. Loistavaksi taustalukemiseksi sopii australialaisen eläinoikeusfilosofi Peter Singerin alkujaan vuonna 1975 ilmestynyt Animal Liberation, johon Sinisalon kirjassa viitataan usein. Singerin alkuperäisten argumenttien lukeminen asettaa ainakin eläinaktivisteja solvaavasti singeriläisiksi kutsumisen oikeaan mittakaavaan. Jos eläinten oikeudet ovat jo tuttu vaatimus, Eeron viesteistä ei löydä mitään uutta, mutta muiden avomielisten kannattaa miettiä blogin sanomaa kunnolla. Ironisen säväyksen tuo myös ovela ajatus kirjoittaa blogiin kommentteja. Kuka tahansa, jota eläinasia kiinnostaa, tunnistaa kommentit ensimmäisestä kirjoituksesta lähtien, ja ne ovat toimiva keino kuvata yleistä ilmapiiriä ja Eeron kohtaamaa vastustusta ja siten myös turhautumista. Voi olla, että parinkymmenen vuoden päästä blogi kommentteineen näyttää hieman hullunkuriselta ja vanhanaikaiselta, mutta ajankuvaajana tyyli on lyömätön.
Kirjassa on kutkuttava rakenne: kaikki konkreettisesti oleellinen tapahtuu ensimmäisen luvun aikana. Luku luvulta tarinasta paljastuu yhä enemmän, ja loppu on rohkeinta kuvausta ihmisluonnosta ja kuolemasta aikoihin. Ihmisen asema luonnossa on yksi kirjan tärkeimmistä teemoista. Kirjailija on tehnyt valtavan määrän taustatyötä ja hankkinut paljon tietoa mehiläismyyteistä eri kulttuurista, sekä tieteellistä faktaa mehiläisten ominaisuuksista. Eräät hätkähdyttävimmistä kohtauksista rakentuvat ötököiden varaan, kuten seuraava lainaus sivulta 115:
”Sokea hauturi tunnistaan vainajan siitä, että kuolemansa hetkellä muurahainen erittää tiettyä voihappoa. Ilkeät tutkijat sivelivät eläviin muurahaisiin samaa happoa, ja hauturit tulivat ja alkoivat väen vängällä roudata sätkiviä ja vastaanpanevia kekokavereitaan tunkiolle. Koska muurahaisen elämää määrittää haju, muiden aistihavaintojen informaatio voidaan vähäarvoisempana sivuuttaa. Voin kuvitella hauturimuurahaisen sanovan kyllästyneellä äänellä: ’Lopettakaa nyt se potkiminen, hyvä rouva, tehän olette kuollut.’ Omat aistimme voivat olla aivan yhtä vajavaiset.”
Kirjaa voisi melkein luonnehtia kunnianosoituksena suomalaisille miehille, niin korostetaan välillä miehisen näkökulman tärkeyttä esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Orvo kuvaa näin suhdettaan poikaansa Eeron sivulla 194:
”Minulle lapsen rakastaminen ei ollut sitä, että olisin inissyt merkityksettömiä ja pehmoisia häkkisängyn yllä tai lumoutunut poskien kaarta peittävästä nukasta. En tänäkään päivänä tiedä mikä on se mystinen pikkuvauvan tuoksu, josta kaikki naiset aina jaksavat jauhaa nenä syvällä untuvaisen takaraivon kuopassa. Ehkä sen hajun tuntevat vain naiset, ehkä se on samanlainen biologinen ilmiö kuin mehiläisen erehtymättömyys palata aina samaan pesään, lojaalius yhdyskuntatoverin feromoneille. Minun rakkauteni Eeron oli kuin sydämestäni olisi lyöty rautapalkki suoraan Eeron puolustuskyvyttömään kehoon. Palkki oli näkymätön mutta kova ja taipumaton, se ole erottamattomuuden akseli jonka aistin munaskuitani myöten. Tässä oli osa minua. Minun etäispesäkkeeni. Minun aaveraajani, jonka kivun ja nautinnon tunsin omissa soluissani. Kun hän lepäsi käpertyneenä rintalastani päällä kuin apinanpoikanen, tunsin kuinka hän kasvatti minuun pieniä värekarvamaisia juuria.”
Aivan kirjan lopulla, sivulla 263 viedään mehiläiset ja Eero niin yhdeksi olennoksi kuin vain voi:
”Huomaan myös, etten ole poistanut viimeistä merkintää --- Hän on sitä kirjoittaessaan valmistautunut iskuunsa. Isä, katso kuinka mä tanssin.”
Enkelten verta on mahtava lukukokemus. Se ei ole vain paras suomalainen scifikirja koskaan, vaan kansainväliselläkin tasolla loistava. Se on taitavasti kirjoitettu ja vaikuttava tarina maailmanlopusta, joka meidän maailmassamme on jo pitkällä. Kuten yleensä, dystopiasta tekee vaikuttavan sen todennäköisyys eikä kaukaisuus. Suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria etenkin kuoleman ja luonnon taholta pohtivana teoksena se tulee varmasti vaikuttamaan ainakin täällä meillä, mutta onneksi Sinisalon töitä käännetään ahkerasti.
Mehiläisten pesäkato luultavasti tappaisi koko ihmiskunnan. Sivulta 249:
”Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt ne lähdette. ’Honey, I’m gone!’ hihkaisette ovelta. Ja lähtiessänne sammutatte valot. Tai, vaihtoehtoisesti, sytytätte maailman palamaan.”
Another haunting novel of eco-speculation from Johanna Sinisalo, the award-winning author of Troll and a powerhouse of the Finnish science fiction and fantasy scene It is claimed Albert Einstein said that if bees disappear from the earth, mankind has four years left. When bee-vanishings of unprecedented scale hit the United States, Orvo, a Finnish beekeeper, knows all too well where it will lead. And when he sees the queen dead in his hives one day, it's clear the epidemic has spread to Europe, and the world is coming to an end. Orvo's special knowledge of bees just may enable him to glimpse a solution to catastrophe: he takes a desperate step onto a path where only he and the bees know the way but it propels him into conflict with his estranged, but much-loved son, a committed animal activist. A magical plunge into the myth of death and immortality, this is a tale of human blindness in the face of devastation—and the inevitable.
Google Books — Ladataan...
(3.41)
1
Ensimmäisenä päivänä tapahtuu jotain peruuttamatonta. Mehiläisiä viljelevä Orvo löytää tyhjän pesän ja kuolleen kuningattaren. Pian hänen isänsä omistaman lihantuotantolaitoksen pihalta kantautuu laukauksia. Kun luodit ovat osuneet maaliinsa, mehiläiset kuolleet ja Orvon elämä hajotettu pirstaleiksi, hän löytää reitin paikkaan, johon muut eivät osaa. Orvon elämä seitsemäntoista päivän aikana ja hänen poikansa Eeron eläinaktivismin ruokkima blogi kertovat neljän miessukupolven avulla tarinan lähitulevaisuuden Suomesta, jossa maailmanloppu on lähellä.
Enkelten verta on Johanna Sinisalon kuudes kirja ja se julkaistiin vuonna 2011. Kirja on surrealistista scifiä, jonka pääteemoja ovat kuolema ja luonto. Joka toisen luvun kertoja Orvo on viisikymppinen hautausurakoitsija, jonka työhön kuuluu kuoleman piilottaminen. Loput luvut koostuvat teini-ikäisen Eeron mielipiteistä eläinten oikeuksien ja luonnonsuojelun puolesta.
Johanna Sinisalo ei ole koskaan kirjoittanut paremmin. Enkelten verta on vähintäänkin verraten sekavaa ja keskinkertaista Finlandialla palkittua Ennen päivänlaskua ei voi – esikoisteosta parempi. Enkelten verta sekoittaa pamflettimaista argumentointia miellyttävän yksinkertaiseen kerrontaan ja runollisen koristeltuun mehiläismytologiaan. Kirja on tarkoin ajoitettuine yksityiskohtineen monen lukukerran arvoinen. Sinisalo osaa viedä loppuun ideat, jotka kauhistuttaisivat vähänkin heikompia kirjoittajia.
Kirjailija taitaa myös tärkeysjärjestyksen. Teoksesta ei turhia lauseita juuri löydy. Ensimmäisellä lukukerralla Toivonojien perhekuviot saattavat vaikuttaa hieman tarinaa varten pystyyn pakotetuilta kulisseilta, mutta toisella lukukerralla nekin istuvat täydellisesti tunnelmaan ja rikastavat tarinaa huomattavasti. Ainoat ylimääräiset lauseet tuntuvat eksyneen kirjan loppupuolelle, mikä on tietysti huonoin paikka virheille.
Enkelten verta etenee loppua kohti miellyttävällä vauhdilla ja vääjäämättömyydelle, mikäli ei ole yksi niistä joita Eeron kirjoitusten tyyli ärsyttää. Eeron blogi lienee kirjan suurin kompastuskivi: jos ei kestä ajatusta eläinten tappamisesta murhana loukkaantumatta henkilökohtaisesti, teos saattaa olla huonoksi verenpaineelle. Loistavaksi taustalukemiseksi sopii australialaisen eläinoikeusfilosofi Peter Singerin alkujaan vuonna 1975 ilmestynyt Animal Liberation, johon Sinisalon kirjassa viitataan usein. Singerin alkuperäisten argumenttien lukeminen asettaa ainakin eläinaktivisteja solvaavasti singeriläisiksi kutsumisen oikeaan mittakaavaan. Jos eläinten oikeudet ovat jo tuttu vaatimus, Eeron viesteistä ei löydä mitään uutta, mutta muiden avomielisten kannattaa miettiä blogin sanomaa kunnolla. Ironisen säväyksen tuo myös ovela ajatus kirjoittaa blogiin kommentteja. Kuka tahansa, jota eläinasia kiinnostaa, tunnistaa kommentit ensimmäisestä kirjoituksesta lähtien, ja ne ovat toimiva keino kuvata yleistä ilmapiiriä ja Eeron kohtaamaa vastustusta ja siten myös turhautumista. Voi olla, että parinkymmenen vuoden päästä blogi kommentteineen näyttää hieman hullunkuriselta ja vanhanaikaiselta, mutta ajankuvaajana tyyli on lyömätön.
Kirjassa on kutkuttava rakenne: kaikki konkreettisesti oleellinen tapahtuu ensimmäisen luvun aikana. Luku luvulta tarinasta paljastuu yhä enemmän, ja loppu on rohkeinta kuvausta ihmisluonnosta ja kuolemasta aikoihin.
Ihmisen asema luonnossa on yksi kirjan tärkeimmistä teemoista. Kirjailija on tehnyt valtavan määrän taustatyötä ja hankkinut paljon tietoa mehiläismyyteistä eri kulttuurista, sekä tieteellistä faktaa mehiläisten ominaisuuksista. Eräät hätkähdyttävimmistä kohtauksista rakentuvat ötököiden varaan, kuten seuraava lainaus sivulta 115:
”Sokea hauturi tunnistaan vainajan siitä, että kuolemansa hetkellä muurahainen erittää tiettyä voihappoa. Ilkeät tutkijat sivelivät eläviin muurahaisiin samaa happoa, ja hauturit tulivat ja alkoivat väen vängällä roudata sätkiviä ja vastaanpanevia kekokavereitaan tunkiolle. Koska muurahaisen elämää määrittää haju, muiden aistihavaintojen informaatio voidaan vähäarvoisempana sivuuttaa. Voin kuvitella hauturimuurahaisen sanovan kyllästyneellä äänellä: ’Lopettakaa nyt se potkiminen, hyvä rouva, tehän olette kuollut.’
Omat aistimme voivat olla aivan yhtä vajavaiset.”
Kirjaa voisi melkein luonnehtia kunnianosoituksena suomalaisille miehille, niin korostetaan välillä miehisen näkökulman tärkeyttä esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Orvo kuvaa näin suhdettaan poikaansa Eeron sivulla 194:
”Minulle lapsen rakastaminen ei ollut sitä, että olisin inissyt merkityksettömiä ja pehmoisia häkkisängyn yllä tai lumoutunut poskien kaarta peittävästä nukasta. En tänäkään päivänä tiedä mikä on se mystinen pikkuvauvan tuoksu, josta kaikki naiset aina jaksavat jauhaa nenä syvällä untuvaisen takaraivon kuopassa. Ehkä sen hajun tuntevat vain naiset, ehkä se on samanlainen biologinen ilmiö kuin mehiläisen erehtymättömyys palata aina samaan pesään, lojaalius yhdyskuntatoverin feromoneille. Minun rakkauteni Eeron oli kuin sydämestäni olisi lyöty rautapalkki suoraan Eeron puolustuskyvyttömään kehoon. Palkki oli näkymätön mutta kova ja taipumaton, se ole erottamattomuuden akseli jonka aistin munaskuitani myöten. Tässä oli osa minua. Minun etäispesäkkeeni. Minun aaveraajani, jonka kivun ja nautinnon tunsin omissa soluissani. Kun hän lepäsi käpertyneenä rintalastani päällä kuin apinanpoikanen, tunsin kuinka hän kasvatti minuun pieniä värekarvamaisia juuria.”
Aivan kirjan lopulla, sivulla 263 viedään mehiläiset ja Eero niin yhdeksi olennoksi kuin vain voi:
”Huomaan myös, etten ole poistanut viimeistä merkintää --- Hän on sitä kirjoittaessaan valmistautunut iskuunsa. Isä, katso kuinka mä tanssin.”
Enkelten verta on mahtava lukukokemus. Se ei ole vain paras suomalainen scifikirja koskaan, vaan kansainväliselläkin tasolla loistava. Se on taitavasti kirjoitettu ja vaikuttava tarina maailmanlopusta, joka meidän maailmassamme on jo pitkällä. Kuten yleensä, dystopiasta tekee vaikuttavan sen todennäköisyys eikä kaukaisuus. Suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria etenkin kuoleman ja luonnon taholta pohtivana teoksena se tulee varmasti vaikuttamaan ainakin täällä meillä, mutta onneksi Sinisalon töitä käännetään ahkerasti.
Mehiläisten pesäkato luultavasti tappaisi koko ihmiskunnan. Sivulta 249:
”Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt ne lähdette.
’Honey, I’m gone!’ hihkaisette ovelta.
Ja lähtiessänne sammutatte valot.
Tai, vaihtoehtoisesti, sytytätte maailman palamaan.”
Anu (