Odotin tältä kiitetyltä ja Finlandia-ehdokkaaksikin yltäneeltä esikoisteokselta paljon, mutta kirja oli pettymys. Kiinnostava alkuasetelma ja mystisen Eevan arvoitus piti mielenkiintoani jonnekin puoliväliin asti. Sitten homma alkoi lässähtää ja loppua kohti teksti sai jopa tahattoman koomisia sävyjä. Teksti on naiivia ja tekosyvällistä, mitä toki saattaa selittää se, että se on sellaiseksi tarkoitettukin: luettavaksi nuoren Annan kuvitelmina ja tulkintoina ennen hänen syntymäänsä sattuneista tapahtumista. Tämän tulkinnan mukaan Anna yrittäisi käsitellä omaa traumaansa eläytymällä Eevan osaan ja sijoittamalla oman elämänsä tapahtumia menneisyyteen. Niin tai näin, tulos ei mielestäni ole kovin vakuuttava.

Luin tämän kirjan yhtä aikaa Essi Tammimaan Paljain käsin -romaanin kanssa. Sillä oli sekä hyviä että huonoja puolia: samankaltaiset kirjat uhkasivat mennä välillä sekaisin päässä, mutta toisaalta niitä oli mielenkiintoista vertailla keskenään. Paljain käsin veti tässä vertailussa tyylinsä ja kielensä puolesta pidemmän korren; Totta -romaanin tyyli tuntui liian "valmiilta", jotenkin varovaiselta ja konservatiiviselta Tammimaan kielileikkiin verrattuna.

Mutta, mutta... Ei Totta mikään huono kirja ollut. Arvion kirjoittaminen kirjasta on vain jostain syystä tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Ensin en halunnut kirjoittaa mitään, koska romaania piti pohtia jälkeenpäin eri näkökulmista ja tiettyjä kohtia lukea uudestaan. Sitten se jäikin äkkiä jo taka-alalle muiden kirjojen alta ja nyt huomaan, etten oikein enää edes muista juonen yksityiskohtia tai kaikkien henkilöiden nimiä!

En siis ruodi juonta tai henkilöitä; niistä löytyy etsivälle varmasti tietoa muualtakin. Sen sijaan ajattelin palata vielä hetkeksi romaanin peruslähtökohtaan tai kantavaan teemaan: muistojen luotettavuuteen. Varoituksen sanana niille, jotka eivät ole romaania vielä lukeneet: seuraavassa voi olla myös spoilereita.

Kirjaa lukiessa en oikein vielä tajunnut tätä, mutta jälkeenpäin jäin miettimään, että kuinka suuri osa romaanista oli oikeasti vain Annan kuvitelmaa? Annalla on kuitenkin romaanissa vilkas mielikuvitus ja hän keksii huvikseen tarinoita tuntemattomista ihmisistä; miksei sitten myös isovanhemmistaan ja lapsenvahti Eevasta. Anna ei ole edes koskaan tavannut Eevaa, mutta silti tästä muodostuu Annalle outo pakkomielle. Jotenkin tuntui siltä, että Eevan tarina oli enimmäkseen Annan mielikuvituksen tuotetta, vaikka se kerrotaan lähestulkoon kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Naisten elämäntarinoissa oli myös jänniä yhtymäkohtia, aivan kuin osa "kertojasta", eli Annasta, olisi siirtynyt Eevan tarinaan. Tämä taas linkittyy kirjan nimeen: kuinka suuri osa tarinasta on todellakin totta?

Ja jos todella on niin, että suuren osan romaanista annetaan ymmärtää olevan yhden henkilöhahmon mielikuvituksen tuotetta, niin Totta on varmaankin hienoin esimerkki kotimaisesta metafiktiivisestä kirjallisuudesta, jonka olen lukenut. Lukija pistetään arvuuttelemaan, kuinka suuri osa tarinasta on romaanin fiktiivisessä maailmassa "totta" - mikä voidaan pistää kirjailijan piikkiin ja mikä taas on implisiittisesti henkilöhahmon, Annan, "keksimää". Hesarin arvion mukaan "On epäolennaista, mikä tässä tarinamaailmassa on totta ja missä kulkee kuvittelun raja." Ehkäpä, mutta onhan se nyt kiehtovaa pohtia, että missä määrin kuvitteellisen maailman sisäpuolella on kuvitteellinen tarina!

Tähän liittyy myös se, että ainakin minusta romaanissa oli joitakin osia, joissa kieli oli erityisen kömpelöä tai jotenkin keinotekoista (esimerkiksi sitaatissa yllä ollaan jo aika mahtipontisia!). Voisiko olla jopa niin, että Pulkkinen on tehnyt tämän(kin) tahallaan? Eli että tyyli ei ole niinkään Pulkkisen kirjoitustyyliä vaan Annan kertojanäänen tyyli, jossa on - Annan vilkkaalle mielikuvitukselle tyypillisesti - jo vähän liian paljon yritystä ja ylidramaattisuutta.

Alkuperäinen arvostelu ( )

Minut kirja imaisi mukaansa ensimmäisestä Eleonooran kertomasta jaksosta lähtien. Kirjan nimi ja 60-luvulle sijoittuvat jaksot ohjasivat pohtimaan miten kerromme itsellemme oman elämämme tarinaa. Pulkkinen (s.1980) on nuori kirjailija mutta hän on kirjoittanut hienosti kaikenikäisten näkökulmasta. Romaanin perhesuhteet olivat haavoistaan ja vaikeuksistaan huolimatta ihanan tasapainoisia ja läheisiä. ( )

Ihan jees :) ( )

Hieno kirja! Tarina oli mielenkiintoinen ja Pulkkinen kirjoittaa todella hyvin. Menneisyydestä kertovissa pätkissä kielenkäyttö tuo vähän mieleen Mika Waltarin: tyyli on vähän vanhahtavaa, mutta vain vähän, ja loppujen lopuksi erittäin ilmaisuvoimaista, ilmeikästä ja ajatonta, lauseet tiiviitä. Tarina avautuu kirjan edetessä vähä vähältä ja kertoo kauniisti lapsuudesta, sukulaissuhteista ja syyllisiä etsimättä perhesalaisuuksista. ( )