Eveliina Talvitie

Kirja oli todella helppolukuinen ja ahmaisinkin sen muutamassa päivässä. Kirjassa annettiin puheenvuoro useammille naispoliitikoille Suomen politiikan huipulta. Mielenkiintoisia ihmisiä, jopa Päivi Räsänen... Se, mitä olisin kaivannut, olisi jotain tutkimustietoa naisten asemasta työelämässä/politiikassa. Mutta ehkä se ei ollut tämän kirjan tarkoitus. Silti naisten kertomuksissa toistuivat samat teemat: kuinka uskottavuus oli vaikeaa saavuttaa naisena, kuinka on ollut pakko niellä monta asiaa ja vaan määrätietoisesti pyrkiä eteenpäin. Usein menestyjillä oli joku, joka näki potentiaalin ja aukaisi ovia, mutta tällaisen tukijankin löytäminen on helpompaa miehille.

Ja sitten oli sellaisia juttuja, joihin törmää muuallakin kuin politiikassa (tosin kyllähän esim. uskottavuus voi ongelma missä vaan). Esimerkiksi Sari Sarkomaa kertoi esimerkin:

"-Tämä ei ole feminismiä eikä mistään oppikirjasta vaan ihan arjen kokemus: Liisa ehdottaa kokouksessa jotai. Sitten Ville ehdottaa jotain samansuuntaista tai samaa, jota Liisa on edellä ehdottanut. Tämän jälkeen loput miehistä sanovat, että aivan kuten Ville tuossa äsken sanoi. Sitten kaikki ovat yhtäkkiä samaa mieltä."

Kuulostaa kovin tutulta...

Ja Ulpu Iivarin huomiot sopii kyllä myös ihan jokapäiväiseen elämään:

"Nykyään Iivari seuraa politiikkaa ulkopuolelta ja toteaa huomanneensa, että miesten tunteilla on politiikassa paljon isompi arvo kuin naisten tunteilla.
-Miehiä ei saa nöyryyttää eikä heille saa tuottaa pahaa mieltä. Naisten puolestaan pitää kestää.
-Toisaalta, jos olisin ollut mies, minua olisi pidetty lujana ja suoraselkäisenä. Nyt olin se paha akka. Aina voi kysyä olisiko Martta Ahtisaari valitty presidentiksi tai Pauliina Lipponen pääministeriksi, Iivari pohtii."

Naisia pidetään stereotypisesti tunteellisina, mutta kuitenkin miehiltä sallitaan yllättävissä yhteyksissä jopa ihan suoraa kiukuttelua. Siis aikuisilta ihmisiltä työpaikalla.

Ja sitten ikuinen uskottavuusongelma, koska lähtökohtaisesti nuori, kaunis, ja pienikokoinen nainen ei vain oletusarvoisesti ole uskottava. Varsinkin, jos hänellä on korkea ääni. Janina Andersson päätti, että hän sitten muuttaa tyyliään "vakavammin otettavaksi" ja onnistuikin siinä:

"Oli tehtävä myönnytyksiä ja pukeuduttava kokoomus-lookiin. Laitoin hiuksen nutturalle, kalliin huivin kaulaan ja jakun päälle. Vaikka argumentit olivat täsmälleen samat kuin rennommassa asussa, ehdotukseni otettiin ihan eri tavalla tosissaan.
Vihreiden ryhmässä annettiin Anderssonille nimi "Hymyilevä teflon-tappaja". Tämän hämmentävän ominaisuusyhdistelmän ansiosta hänet lähetettiin usein tiukimpiin ydinvoimaneuvotteluihin.
Puheenjohtaja Andersson koko kutsumanimen kunniana ja pukeutui urheasti uuteen rooliasuunsa, vaikka koki tyylikkään naisen imagon itselleen muuten turhan työläänä."

Ja tuosta käy ilmi se toinen puoli. Joko olet epäuskottava pikkutyttö tai kylmäverinen "teflon-tappaja". Vaikka vihreissä tämä varmasti olikin ihan positiivisessa mielessä käytetty, niin muista haastatteluista kävi ilmi, että jos pysyt tiukasti asiassa, niin olet tunteeton bitch.

Koko lailla ajatuksia herättävä kirja. Ei mitään tilastopläjäystä. Ei oikeastaan tätä puolta ollenkaan, mutta aika laaja-alaisesti naisten kokemuksia politiikan huipulta. Itse samaistuin kovasti Li Anderssoniin, vaikka en politiikassa mukana olekaan. Mutta jokainen, joka ääneen lausuu feministisiä mielipiteitä on joskus saanut paskaa niskaan...Tanja Karpelan haastattelua jäin kaipaamaan. Mielestäni häntä kohdeltiin aika rankasti mediassa ja olisi ollut kiva kuulla hänen näkemyksensä. Mutta ehkä juuri siksi hän ei kirjassa mukana ollutkaan. Hyvä oli, että Tarja Halonen oli saatu mukaan. Ja Anneli Jäätteenmäki sekä Mari Kiviniemi. Ja eräs henkilökohtaisista idoleistani: Elisabeth Rehn.… (lisätietoja)