Tracy Hickman

Kääpiökuilujen lohikäärmeet kuuluvat Kadonneet kronikat -sarjaan (osa 1.), joka siis kertoo tarinanpätkiä hämäränpeittoon jääneistä asioista Kronikat -sarjasta. Dragonlancen maailma on sekava ja pirstaleinen, mutta jaksaa yhä vain kiinnostaa.

Joskus pelkäsin, että kadotan sen mielihyvän, mitä sain teininä seuraillessani Caramonin, Raistlinin ja kumppaneiden seikkailuja, mutta pelko osoittautui turhaksi. Tarina imaisi mukaansa edelleen ja Dragonlance -sarjalla on muutenkin ollut erityinen paikka sydämessäni lähes 15 vuoden ajan. Uusimpana osoituksena siitä on nykyinen hiusmallini, jonka innoittajana on toiminut Kitiara uth Matar.

Takaisin asiaan. Tehokaksikko Weis & Hickman ovat saaneet jälleen otteen tarinoihinsa. Kaikkiin heidän tuotoksiinsa en ole tyytyväinen (esim. Kuolemanportti -sarja oli ihan hirveää paskaa), mutta tässä oli kunnon vanhan ajan meininkiä. Mahtipontisuutta, vaarallisia tilanteita, joista selvitään ihmeen kaupalla, ripaus syvällisyyttä ja roima annos jaloutta. Sankaruus on nostettu jälleen esille. Tarina sijoittuu Kronikoiden ensimmäisen (Syyshämärän lohikäärmeet) ja toisen (Talviyön lohikäärmeet) väliin.

Eniten minua miellytti Flintin maailman avautuminen. Kronikat -sarjassa Flint jää hiukan varjoon (joskin hänen kuolemastaan on kirjoitettu hyvin koskettavasti) isompien sankareiden tieltä. Hänestä jää vain vanhan kärttyisän kääpiön kuva. Kuva säilyy tässäkin teoksessa, mutta avautuu paljon muutakin; salaisia haaveita, hiukan historiaa – ja tietenkin se suuri kultainen sydän.

Kääpiöiden historia ja yhteiskunta avautuu lukijalle muutenkin. Oli kiinnostavaa päästä vihdoin Thorbardinin lukittujen porttien taakse, jossa asiat eivät ole (tietenkään) niin hyvin kuin on aluksi annettu ymmärtää. En tiedä olinko pettynyt, kun sielläkin oli hässäkkää, vai olisinko pitänyt “unelma Thorbardinia” sittenkin epäuskottavana. Uskottava ratkaisu tämä kyllä oli. Kun koko muu Krynn on kaaoksen partaalla, on vain luontevaa että Thorbardinkin on – oli suljetut portit taikka ei.

Kääpiökuilujen lohikäärmeet on siis taattua Dragonlance -tarinaa, josta en juurikaan löytänyt moitittavaa. Ne, jotka eivät pidä ns. miekka & magia -tyyppisestä perusfantasiasta, kyllästyvät kuoliaaksi. Perusfantasian ystävää tämä taas viihdyttää oikein mukavasti. Fantasiaviihdettä parhaimmillaan.

-Morre-… (lisätietoja)

Kirja alkaa lupaalla prologilla, jossa Musta kuningatar taivuttelee kreivi Sothia puolelleen. Kreivi Soth asettaa hänelle tietyn ehdon ja siihen on Takhisiksen tyytyminen. Jään siis lukijana odottamaan kuinka ehdot täytetään, miten Kitiara pääsee Dargaardiin ja ennen kaikkea miten ja miksi hän saa Sothin puolelleen (kaikki Talviyön lohikäärmeet -kirjan lukeneethan tietävät että Sothista tuli tosiaan Kitin ritari). Odotukseni eivät kuitenkaan täyttyneet ja sikäli petyin hieman.

Jos siirretään sivuun odotukseni ja puhutaan itse tarinasta, niin tuttua Dragonlance-kauraa tämä oli. Niin hyvässä kuin pahassakin. Sama juttuhan oli Kääpiökuilujen lohikäärmeet -osan kanssa. Hahmot vaikuttivat minuun edelleen voimakkaasti – kirskuttelin hampaitani Derek Kruununvartijan kanssa, pyörittelin silmiäni Lauranalle (en ole koskaan pitänyt Lauranasta), rakastin Kitiaraa ja hänen häikäilemättömyyttään, ja Tasslehof veti hymyn korviin. Ihan kuten ennenkin.

Pidän Dragonlance -sarjan pitkäkestoisuudesta. Se on kuin valtava palapeli, jota saan koottua pikkuhiljaa. Tulee uusia hahmoja, vanhoista saa tietää hitusen lisää… Musta haltia Feal-Thas valoittui tämän kirjan kanssa paljon paremmin ja kuva hänestä kirkastui. Paljon jäi hänenkin taustastaan vielä hämärän peittoon ja kirjailijakaksikko olikin kirjan lopussa ystävällisesti muistuttanut, että Feal-Thasin taustoista selviää lisää Dragonlance-pelikirjasta Dragons of Winter.

Tarina siis kulki reipasta tahtia ilman turhia lässytyksiä. Pieni tyylimoka oli kyllä käynyt; Brianin ja Lillithin lyhyt romanssi tuntui hiukan päälleliimatulta ilman sen suurempaa merkitystä. Vaikka onhan romantiikka sinänsä ihan mukava asia fantasiassakin, Dragonlance-sarjassa on ollut yllättävän vähän ihan oikeaa romantiikkaa, vaikka rakastumisia on ollutkin. Kitiara oli sellainen kuin pitikin ja ylipäätään tämä Kadonneet kronikat -sarja (jonka toinen osa Mustan kuningattaren lohikäärmeet on) valaisee mielenkiintoisella tavalla Peitsen sotaa siltä mustalta puolelta.

-Morre-… (lisätietoja)

Tiimalasivelhon lohikäärmeet on Kadonneiden kronikoiden viimeinen osa, jota olenkin jo odottanut kuin kuuta nousevaa. Täytyy tunnustaa, että pieni pettymyksen karvas maku kirvelee suussa. Hyvä sarja pitäisi ymmärtää lopettaa ajoissa ja DragonLancen aika alkaa olla jo lopuillaan.

Tämä pätkähän siis taustoittaa vuosia aiemmin ilmestynyttä Kronikoiden kolmatta osaa, Kevätaamun lohikäärmeet -kirjaa. Raistlinhan katosi siinä vaiheessa muun porukan matkasta ja nyt sitten paljastuu se, mitä ovela velho sillä välin puuhasi. Puuhattavaa tosiaan riitti Nerakassa ja Dargaardin linnassa. Raistlinista tuli kaksoisagentti oikeastaan enemmän olosuhteiden pakosta kuin silkasta halusta.

Väkisin vääntämisen maku jäi päällimmäiseksi tästä tarinasta. Raistlinin ja Fistandantiluksen taistelusta olisi saanut taatusti paljon enemmän irti, jos asiaan olisi vain viitsitty paneutua. Nyt kuitenkin sitä käsitellään varsin pintapuolisesti ja täyteaineeksi on valittu paljon muita henkilöitä, jotta Raistlinille saataisiin jotain tekemistä. Ainahan DragonLance on ollut enemmän toimintapainotteinen, mutta Weis & Hickman -kaksikko osaa kyllä pohdiskelevammankin puolensa, jos vain viitsivät.

Lohikäärmekristallin ja ylipäätään magian toimivuuden selitys jäi hyvin ylimalkaiseksi. Arvoitukseksi jäi myös lohikäärmekristallissa asuva Mustajuuri. Mikä hiton Mustajuuri? Aluksi luulin, että kääntäjälle on käynyt kömmähdys ja että kyseessä oli Cyan Verensurma -niminen lohikäärme, joka on tuttu Kronikat -sarjasta. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Verensurmaan viitattiin myöhemmin erikseen. Voi tietysti olla, että muistinikin tekee tepposet, mutta yleensä olen näissä jutuissa aika tarkka. Raistlinilla oli myös hienot juonikuviot, mutta niiden toteutus jäi köykäiseksi ja hataraksi. Oikeastaan koko kirja tuntui juosten kustulta, näin karkeasti ilmaistuna.

Olen hieman harmissani.… (lisätietoja)