Kristina Carlson

Aluksi tajunnanvirtamainen päänsisäinen pälätys ja hieman runon ja unoenomainen ote kieleen ja sen rakenteisiin viehätti; jo parinkymmenen sivun jälkeen tajusin, että tällaiseksi koko teos jääkin. Henkilöistä, ajasta ja ajatuksista ei saanut otetta, eikä siten nähnyt eikä tuntenut mitään, sillä kieli paljasti kaikesta vain häivähdyksen. Lisäksi jokaisen kirjan henkilöhahmon sisäinen monologi kuulosti samalta, sisältö vain muuttui hieman. Kokonaisuudessaan teema, uskonnon ja tieteen suhde, jäi yhtä utuiseksi kuin hahmotkin - mitä edesauttoi tekstin levittäminen kolme kertaa suuremmalle paperimäärälle kuin se oikeastaan olisi tarvinnut (tai ansainnut).… (lisätietoja)