Tämä "ekologinen jännitysromaani" on pullollaan mielenkiintoisia tiedonmurusia luonnontieteiden, ekologian ja kulttuurihistorian saralta. Maailmanlopun uhkakuvillaan se herättää mehevän eko-angstin (varsinkin, kun samaan aikaan luen Diamondin Romahdus-kirjaa). Varsinkin ydinvoimaloita kohtaava uhka oli vakuuttavasti esitetty.

Kaunokirjallinen puoli sen sijaan jää heikoksi esitykseksi -- action-pelottelukohtaukset ja väkinäiset ihmissuhteiden kuvaukset lähinnä kiusaannuttavat. Erityisesti loppupuolella, operaatio Jäätuulen globaalin mahtipontisuuden jälkeen en kyllä yhtään jaksanut kiinnostua Karin ja Amritan jäälauttaseikkailusta. Kirjan henkilöhahmot lähinnä vain välittävät lukijalle Isomäen jakaman tiedon.

Teoksen päätarkoitus lienee kuitenkin ilmastonmuutokseen liittyvän tiedon esilletuonti ja populärisointi (ehkä myös hienoinen provokaatio), ja siinä suhteessa Isomäki tekee onnistuneen suorituksen. ( )

Intian rannikolta löytyy ikivanha meren alle hautautunut kaupunki. Grönlannin jäätiköillä tapahtuu kummia ja Karibialla on kummallisia kivenlohkareita. Nämä kaikki liittyvät jotenkin yhteen ja selitys saattaa olla yllättävänkin tärkeä koko ihmiskunnalle...

Ilmastonmuutos on kovasti pinnalla tällä hetkellä. Sarasvatin hiekkaa maalailee uskottavia ja pelottavia tulevaisuudenkuvia, joissa vedenpaisumus uhkaa ihmiskuntaa. Mikä pelottavinta, kirja perustuu oikeisiin faktoihin ja todellisiin uhkakuviin. Kevyttä kesälukemista, siis; en suosittele herkästi ahdistuville. Tällainen ekoscifi onkin mielestäni jotakuinkin kamalinta kauhukirjallisuutta.

Sarasvatin hiekkaa on kiinnostava teoria, tarjoilee kiehtovia faktoja ja toimii romaaninakin ihan tarpeeksi hyvin.

(Alkuperäinen arvostelu Kirjavinkeissä.) ( )